Luukku 2

 

 Taavi tontun tarinoita osa 2 

Seitsemäntenä aamuna kun Viivi lakaisi tuvan ulkoportaita, Tanelin kanniskellessa parkuvaa vauvaa kamarissa, hän sattui vilkaisemaan portille. Viivi jäi kummastuneena ja hiukan säikähtäneenäkin katsomaan outoa ilmestystä, joka verkkaisesti lähestyi pihan poikki kohti puolittain lakaistuja portaita. 

Aurinko paistoi aivan tulijan takaa niin, ettei siitä saanut minkäänlaista tolkkua, että mikä tai kuka se oli. 

Tulijassa oli vähän punaista ja harmaata sekä vihertävää ja vähäsen sinistä ja violettiakin. Olipa vieläpä ruskeaa ja hopean hohtoistakin. Osittain se oli pyöreä, mutta siitä erkani kaikenlaisia teräviä ja toisinpaikoin pyöreähköjä ulokkeita ja ihan selviä oksiakin siitä sojotti, ainakin toisella sivulla. 

Sitten se vielä huohotti, puhisi, vinkui, narskahteli ja kilahteli. Kaikkein uskomattominta oli kuitenkin se, että se LOISKAHTELI, mikä oli ällistyttävää tonttumökin rutikuivalla pihamaalla. 

”Kappas hei, mikä kieles vei? ”Kuului iloisen ystävällinen ääni, ihmetyksen pysähtyessä aivan Viivin eteen. 

Viivi punastui tuijottamistaan. Kiireesti hän niiata niksautti, toivotti vieraan tervetulleeksi sekä kohteliaasti pyysi kulkijaa astumaan tupaan. 

Tulija kiitteli iloisesti.  

Nyt Viivi hänet tunnisti: Roppi-Roosa siinä seisoi ja nyt kun aurinko ei häikäissyt, hän oli aivan normaalin näköinen tonttumatami. 

Pieni tanakka ja hyvin, hyvin vanha hän oli. Pukukin oli kovin vanhanaikainen tyyliltään, mutta ei hänessä mitään outoa ollut: jos ei takerruta hänen taivaansiniseen tukkaansa tai tulipunaisiin, kovin korkeakorkoisiin saappaisiinsa. Saappaat olivat todella silmiinpistävän punaiset, pehmeänahkaiset saappaat. Aika pitkävartisetkin vielä. 

Roppi-Roosa laittoi tonttumökin kuistille kaikki pussit, pullot, yrttiniput ja lääkkeen keittoastiat, joita hän aina mukanaan kuljetti.  

Huokaisi helpottuneena, kun oli taakoistaan vapautunut. 

” Nuo alkavat olla raskaita, näin pitemmän päälle kanniskellessa” Huokasi muori ja venytti lyhyttä varttaan. 

” Alkaakohan tässä jo ikäkin painaa? Hän naureskeli hyväntuulisena. 

Roppi-Roosa tarkasteli Viiviä niin kirkkain ja tietäväisin silmin, että Viivin olo helpottui pelkästä katseesta. 

” Vauvallas on jotain pieles,  

  kun on aina itku mieles. 

 Velmu kertoi: maitoo että 

 laps ei juo, pelkkää vettä!” 

Lausui Roppi-Roosa. Hän jutteli mielellään runomitassa. 

” Minä en tiedä mitä minä sen lapsen kanssa tekisin, kun se ei syö, eikä nuku” huudahti Viivi epätoivoisesti. 

Samassa vauva parkaisi sisällä.” Herttanen sentään ei sillä ainakaan keuhkoissa vikaa liene” jupisi Roppi-Roosa puoliääneen. 

” Mennäänpäs vilkaisee tätä kovaäänistä” hän sanoi Viiville ystävällisesti tosin salavihkaa korviaan peitellen. 

Viivi avasi oven ja antoi vieraan astua ensimmäisenä sisään. Siellä metelin keskellä Taneli-parka yritti saada poikaansa rauhoittumaan, mutta tämä vain karjui kuin kokki mastossa, naama punaisena, tukka pystyssä kuin siilin piikit, kädet ja jalat huitoivat joka suuntaan.  

Tanelilla oli täysi työ pitää poikaa sylissään, ettei se päässyt huitoessaan luiskahtamaan lattialle. 

Roosa vilkaisi alas ja huomasi pienen metsähiiren helmaansa nykimässä. 

” Älähän silppua retkihameenihelmojani” torui Roosa ja nosti hiiren käsivarrelleen. 

” minä näin” kuiskasi hiiri Roppi-Roosalle ” ihan varmasti minä näin!” 

” Kerrohan mitä sinä näit” Kehotti Roosa lempeästi. 

” Minä näin, kun mörköpeikko Ilkiö-Inhotus kävi täällä sisällä ja rapisteli jotain tuolla vauvakomeron luona, kun vauva oli vielä siellä sisällä. Mutta ei se mörköpeikko sinne sisälle päässyt” vikisi hiiri silmät kimaltaen. 

” Jaahas katsotaanpas” sanoi Roosa ja alkoi tutkia äärettömän tarkasti vauvakomeroa joka puolelta ja varsinkin nurkista.  

Taneli ja Viivi seurasivat tutkimista silmät selällään. ja vauva sylissä, joka tietenkin huusi niin, että ilma oli sakeana sen erittäin voimallista parkunaa. 

” Ehyeltähän tämä näyttää” tuumi Roosa. Tutkimuksia jatkettaessa Roosa löysi kuitenkin epäilyttävältä näyttävän oksankohdan komeron seinästä. Kun sitä oikein joukolla tutkittiin, huomattiin että se oli löyhästi paikoillaan ja oli laitettu seinässä olevan reiän tukkeeksi. 

Roppi-Roosa suuntasi tutkivan katseensa reiän läpi komeron sisäpuolelle ja äkkäsi jänönkarvojen joukosta ruusunmarjan väkäpäisiä siemeniä ja kuivia äkäisenteräviä katajan neulasia kokonaista viisi kappaletta. No ei ihme, että vauva parkui. 

”Ilkiö-Inhotus oli saanut ilkityöllään vauvalle aikaan ihottuma kutkasen ja pahemman laatuisen pistelypahiaisen, mutta eipä huolta enää: roppeja kyllä löytyy näihin vaivoihin. Kohta vauvelinne koisii kuten muutkin tonttulapset. 

Uusi vauvakomero teidän täytyy kuitenkin vastaisen varalle tehdä, ettei tällaista pääse toiste tapahtumaan. Minkään kokoista oksan kohtaa ei saa komerontekolaudoista olla. Oksattomista laudoista eivät peikotkaan pääse läpi pahojaan tekemään” 

” Entäs tuo pojan tukka?” uskaltautui Taneli kysymään” Vaaleneeko se koskaan ja muuttuuko se edes hiukan pehmoisemmaksi?” 

” Tottahan toki se muuttuu” hymyili Roosa”; mutta siihen menee aikaa noin kolme- neljäsataavuotta. Silloin se muuttuu aivan valkoiseksi ja kiharaksikin” jutteli Roppi-Roosa ja oli hyvin juonikkaan näköinen. 

Roosa alkoi keitellä salvoja ja voiteita sekä kaikenlaisia tippoja vauvalle. Kun kaikki keitokset olivat sopivasti jäähtyneet, niin liemet juotettiin vauvalle lääkkeeksi. Voiteilla vauveli siveltiin kokonaan aina hiippalakkia ja jalkapohjia myöten. 

Kappas vain: vauva hiljeni, kiskotteli, joi lämmintä maitoa, mussutti puolukoita, röyhtäisi kuuluvasti, hymyili iloisesti, haukotteli ja nukahti tyytyväisenä. 

Tupaan laskeutunut hiljaisuus ihan särki korvia, sillä niin outoa se oli. 

Taneli ja Viivi pyysivät Roosaa antamaan vielä nimenkin heidän kullanmurulleen ja pyysivät kummiksikin. Roosa suostui ilomielin ja sanoi että poika on ilmiselvä Taavi ja Taavi nimen poika sitten saikin. 

” No nythän vauvamme on samanlainen kuin muutkin tonttuvauvat” sanoivat onnelliset vanhemmat. Vanhemmat eivät huomanneet, että Roosa oli aika salamyhkäisen näköinen sillä...eipäs kerrotakaan vielä. 

  

Onnelliset vanhemmat eivät tienneet, että kun Roppi-Roosa lähti kotiaan kohti, hän poikkesi Joulu-Ukkoa tervehtimään ja Taavista kertomaan. 

Joulu-ukolla oli ollut kummallinen olo, kun hänelle oli kerrottu oudosta tonttuvauvasta. Aivan kuin hänen olisi pitänyt muistaa jotakin, jotain hyvin tuttua ja tärkeää… Se vaivasi hänen mieltään ja teki olon niin levottomaksi ja kummalliseksi. 

  

Roosa selvitti asian siekailematta: ”Etkö muista Joulu-Ukko että sinulla oli miltei samanlainen vauva-aika? Sinäkin tulet vanhaksi ja tarvitset seuraajan. Pääset eläkkeelle luuvaloasi hoitamaan ja vähän huilaamaankin. Sinunkin on mukava vanhana nauttia joulusta ilman ainaista reissaamista. Ihan vaan kaikessa rauhassa luonnosta ja sen hiljaisuudesta nauttien. Ei hälinää eikä lahjojenjakelupaineita. 

Uuden Joulu-Ukon koulutus on kova. Vauvasta asti hänen täytyy kokea kaikkea sitä kiusaa, pahaa mieltä ja surkeutta, uteliaisuutta ja jopa kateutta, ylpeyttä ja laiskuutta ihan niin kuin ihmislastenkin.  

Eihän sitä muuten voisi ymmärtää ja jakaa lahjoja tuhmillekin, jos ei itse tietäisi kuinka paha mieli voi olla pahimmillakin ilkityöntekijällä. 

Kun on itse kokenut, kuinka vaikeaa on kilttinä oleminen, niin jaksaa ymmärtää ihmislasten kiukunpuuskia ja suorastaan tyhjästä suuttumisia. 

” Niinhän se onkin” myhäili Joulu-Ukko”: Kyllä minä hyvin muistan oman oikullisuuteni ja jukuripäisyyteni ja kuinka outo olin toisten mielestä, koska en luonnostani osannut olla kunnon tonttu. Minulle piti kaikki opastaa ikään kuin kädestä pitäen. Minua nolotti aina kauheasti, kun huomasin että oma tyhmyyteni oli useimmiten syynä niihin kaikkiin kommelluksiin, joihin jouduin. 

Oi voi niitä aikoja! Vaikka kyllä niitä riemujakin oli ihan riittävästi, kun tuota muinoista tonttuiluaikaani muistelen. 

Tanelille ja Viiville ei sanaakaan tästä asiasta. Jos he vähääkään saavat vihiä, että heidän lapsestaan koulitaan minulle seuraajaa, he alkaisivat touhuta ja hössöttää poikaparan ympärillä. Koko suunnitelma ajaisi silloin kirkkaasti karille ja pitäisi taas etsiä uusi seuraaja ehdokas.” 

” Eikä siitäkään saa puhua, että mörköpeikko Ilkiö-Inhotus oli ihan luvallisilla asioilla hyöriessään vauvakomerolla. Häneltähän menisi peikkomaine, jos tulisi yleiseen tietoon, että hän on tehnyt palveluksen Sydänystävä haltijattarelle. Hän ei enää kehtaisi muille peikoille edes näyttäytyä, eikä muut taitaisi mokomaa hellämielistä mörköä mukaansa huoliakaan. 

Se on oikeastaan hassua, että hyväntyön tehnyt mörköpeikko ei voi töistään kertoa, ettei maine menisi mutta kun hänen luullaan ilkeyksissään vauvakomerolla luihuilleen niin siitäkös hänen arvonsa peikkomaailmassa nousee hyvin korkealle!” naureskeli Joulu-ukko. 

Myöhemmin Roppi-Roosa ja Joulumuori vertailivat pitsinvirkkausmallejaan ja joivat monen monta kupillista Joulumuorin kuuluisaa kahvia. Keskustelivat kulmakunnan kuulumisista ja muutaman mehukkaan sämpylänkin siinä lämpöisessä keittiössä nauttivat. Joulu-ukko torkahteli puoliksi unissaan keinutuolissaan ja naurahteli omille unikuvilleen 

Roppi-Roosa pääsi kotiin mukavasti porokyydillä ajellen. Joulu-ukko herrasmiehenä lainasi porojaan, ettei Roosan tarvinnut kävellä kaikkine kantamuksineen van pääsi kotiinsa ilmojen halki. 

Joulu-ukon porot ovat sitä lentävää sorttia. 

 

© Aikaa lapselle - blogi

Kirjoittanut Irja Kautto

Lukija Pia Koivuniemi

Kuva Pauli Koivuniemi