Luukku 19
Vihaiset hiidet
Aleksi istui suon laidassa kivellä ja murjotti. Otsa oli rypyllä ja silmät kiukkuisesti sirrillään, alahuuli oli lerpallaan ja häntä sojotti ärhäkästi yläviistoon hiukan vasemmalle kallistuen.
Aleksi oli peikko. Pieni ja pippurinen ja mahdottoman nopea suuttumaan. Tällä kertaa hän oli suuttunut toisille peikoille siitä, kun nämä kiusallaan lyhensivät hänen kauniin Aleksi nimensä pelkästään Aksuksi ja vielä hoilottivat Aleksia härnätäkseen:
Aksu naksu tasapaksu
hännänpäässä harva hapsu!
Aleksi suuttui siitä aina takuuvarmasti, Asia oli hänelle hyvin arka. Aleksin häntä oli näet surullisen ohut ja miltei karvaton.
Se ei ollut ollenkaan sellainen iloisen jäntevä sinne tänne ilakoiden huiskiva paksukarvainen häntä vaan surullisen ryhditön ja veltto. Jota Aleksi veti perässään kuin laiskaa vähäkarvaista nahanpalaa.
Ainoastaan silloin ollessaan hyvin kiukkuinen Aleksi pystyi hännänruipeloaan kohottamaan ja sillä hiukan jopa huiskaisemaankin. Mutta omapa oli syynsä: Aleksi näet ei suostunut syömän kaurapuuroa ei sitten millään. Kaurapuurosta peikot juuri saivat häntiinsä notkeutta ja jäntevyyttä samoin kuin voimaa jäseniinsä sekä paksun karvapeitteensä.
Mutta Akseli vain jumpitteli, eikä syönyt puuroa. Ihan joka peikko tiesi sen ja siksi he Aleksia kiusasivatkin.
Siinä kivellä nököttäessään Aleksi sattui vilkaisemaan kiven vieressä olevan suolammen tyyneen pintaan. Siitä kuvastui muutama kuusennäre, mukavankorkea laakea kivi ja kivellä istuva pikkuinen peikko häntä napakasti pystyssä. Aleksi tuijotti kateellisena peikon kuvajaista, kunnes oivalsi: ” Voihan velhot siinähän olen minä itte ja mun ikioma häntäni Kylläpä se onkin komee, kun se on noin napakasti yläviistoasennossa!” hän ihastuneena mietti. Kiukkuisuus katosi kuin aamusumu ja silloin hävisi myös hännän ryhdikkyys. Se oli taas surkea perässä vedettävä peikonjatke.
Miettiväisenä Aleksi katsoi häntäänsä: ”Jospa sittenkin aloittaisin sen puuronsyönnin” hän tuumaili. Ei kai se henkeä vie koska kaikki muutkin sitä popsivat mielin määrin. Olishan tosi mukavaa, jos mullekin tulis tollanen napakka ja karvainen iloisennäköinen häntä. Sehän näytti äskettäin ihka pirtsakaltakin, kun sen lammen pinnassa näin…
Aleksin piti juuri loikata alas kiveltä ja juosta kotiin puuroa pyytämään, kun hän jäikin ihmeissään nuuhkimaan ilmaa. Mistä ihmeestä tuollainen tukahduttavan paha katku näin yht'äkkiä tulvahti suolle?
Hän nuuhki ja nuuhki. Ei kai vaan” Se on Iso-hiisi!” Aleksi pelästyi ja luikahti nopeasti istuinkivensä alla olevaan onkaloon, johon niin pieni peikko hyvinkin sopi.
Aleksi tiesi, ettei hän missään varmassa turvassa ollut. Hiisillä on tunnetusti hyvä hajuaisti ja siksihän niiltä ei pakoon päässytkään, kun ne pahalaiset haistoivat karkuun yrittävän onnettoman jo kaukaa.
Hätääntyneenä Aleksi ei muunlaista piiloa ja saattoihan olla, että hiidet olivat vain ohikulkumatkalla silloin ne eivät ketään etsiskelisi tai hätyyttelisi.
Aleksi tirkisteli piilostaan suolle, jonka olemus muuttui kerta kaikkiaan. Äskettäin suolla rauhassa käyskennelleet kurjet pakenivat suin päin juoksemalla täysin arvokkuutensa menettäneinä, unohtaen jopa senkin, että osaavat lentää.
Suosammakot sukelsivat lampareihin, että mulina vain kävi ja kaivautuivat hyvin syvälle lammikoiden pohjamutiin päästäkseen pois näkösältä.
Ison Hiiden ympärillä vyöryvä ilkitöiden paha lemu saapui sellaisella voimalla, että tanakat suopursun varretkin alkoivat sen voimasta nuokkua ja vaiverot ihan tummuivat sen johdosta. Äsken vielä niin kirkas ilma muuttui kellanharmaansameaksi.
seurueineen rynnisti paikalle. Se oli todella pelottava näky ja Aleksi poloisen sydän käpertyi kauhusta aivan pikkiriikkiseksi mykkyräksi.
Hiisillä oli karvainen karvapehko päälaella, isot karvaiset korvat pään molemmin puolin ja raivonpunaiset pienet ja hyvin häijyt silmät. Häntä oli suomuinen ja miltei kysymysmerkin muotoisesti pystyssä ja hännänpään iso tuuhea karvatupsu viuhtoi kiukkuisesti puolelta toiselle.
Hiisillä oli vielä mahdottoman suuri suu täynnä isoja teräviä ja ällöttävän keltaisia hampaita ja niiden suusta valui kuolaa ja kuului villiä murinaa.
Vähän väliä ne koukistelivat pitkiä likaisia sormiaan, joissa oli käyrät, keltaiset ja hyvin likaiset kynnet.
Hiidet tömistelivät suurilla jaloillaan niin että suomutaa roiskui joka suuntaan. Sotkien niiden siivotonta ulkonäköä vielä lisää.
” Tää mahroton hulluus täytyy lopettaa” karjui Iso Hiisi
”Ykskään peikonretkale ei saa ruveta kaveeraan tonttujuippien kanssa! Ne on kaikki nitistettävä ja justiinsa. Mittään semmosta ei saa päästä tapahtummaan! Jokainen joka ees kuikuilee tonttuihin päin otetaan kiinni ja roiskastaan hiisivuoren rotkoon! Sieltähän ei kukkaan ikuna pääse karkuun. Määhän en tajuu kuinkas tämmönen mun käskyjeni selvä tottelematta jättäminen onkin päässy muhiin mun tietämättäni! Onneks mun lempparisammakko Loikkakurnu oli hurvittelemassa siellä Jyrkkäkallion vesialtaalla ja onnistu kuulen niitten vihoviimmesten surkimuksien suunnitelmat! Mukas yhteisistä juhlist! Pthyi… sanon mä. Ihan kuvottaa. Aatelkaa ne pesseekin ittensä ja vaatteensakin! Hyi kaameus mitenskä joku voikin tehrä jotenki niin siivotonta! Yäk!
Mitäs jos tälläkin suolla noita peikkopahalaisia meittiä vakkoilemassa. Semmosta meininkiä mää en kylläkästen salli!”
” Hajaannutaan ja etsitään koko suo ja sen rannat ja lähipusikot niin ettei täällä kekään tontun-taikka peikonkutale pääse hengissä liukenemaan.”
Hiidet alkoivat kulkea kyyryssä kaikkia koloja ja onkaloita tutkien ja kuuluvasti ilmaa nuuhkien. Voi että Aleksi pelkäsi! Minnekään hän ei voinut kiven alta paeta. Hiidet olisivat heti nähneet tai haistaneet hänet.
Voi, voi!
Hiidet lähenivät hitaasti mutta varmasti. Pian ne jo haistaisivat Aleksin ja olisivat joukolla hänen kimpussaan. Aleksia ihan itketti. Samassa hän kuuli takanaan hiljaisen äänen ” Hei kaveri pidä kiirutta, että ennätät karkuun ennen kuin nuo iljetykset sinut nappaavat”
Aleksi pyörähti ympäri ja näki notkean lumikon takanaan onkalossa- Se kuiskasi” Täällä on käytävä, joka johtaa tuonne kauas mäelle pensaitten juurelle. Sieltä pääset Hiisien huomaamatta turvallisiin maisemiin!”
Aleksia ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Hän otti nopsasti 'koivet kainaloonsa' ja vipelsi pikavauhtia maanalaista ahdasta käytävää ja pensaiden suojassa rinteen yläreunaa kumpareen laelle. Vasta siellä hän uskalsi hetkeksi pysähtyä ja vilkaisi taakseen suolle.
Siellä oli hiisien silmiin syttyneet kellanvihreät vainuamisvalot ja ne, siis hiidet, kiertelivät joukolla sitä kiveä, jolla Aleksi oli hetki sitten istuskellut. Hiidet valmistautuivat käymään kiven alla oleilevan kimppuun ja olivat nostaneet karkeat selkäkarvansakin pystyyn saalistamisensa merkiksi. Se oli totta vie kammottava näköistä.
Aleksi kiiti kuin olisi siivet saanut, kohti kotiluolaansa. Hänen täytyi ehtiä varoittaa kaikkia, etteivät he joutuisi tietämättään hiisien raivon kohteeksi. Hehän saattaisivat vahingossa joutua hiisien tielle kulkiessaan ennen niin turvallisissa kotimaisemissaan. Suo oli aina kuulunut heidän vakituisesti käyttämiinsä alueisiin.
Nyt ei totisesti ollut turvallista mennä suolle tai oikeastaan minnekään, sillä hiisiä saattoi olla joka puolella väijyksissä, niin päättäväisen ilkeitä ne olivat
Tonttujakin pitäisi varoittaa; Olivathan he yhtä lailla uhattuna kuin peikotkin.
Eivätkä tontutkaan Hiisivuoren rotkosta pos pääsisi ja sehän olisi kamalaa. Kuka silloin lapsille lahjoja tekisi ja Joulu-ukon poroa hoitelisi?
Onneksi koko peikkokansa oli kotiluolalla, kun Aleksi porhalsi sisään henkeään haukkoen kauttaaltaan hiestä märän karvan peitossa.
Akseli herätti ansaittua huomiota jo pelkällä järkyttyneellä ja märällä ulkonäöllään.
Kun oli selvitetty kovalla huutamisella ja metelillä sammakon paljastama kokoustunnusteluajankohtaistietämys ja hiisien siitä johtuva raivo, alettiin kuumeisesti miettiä, miten mokomasta uhasta selvittäisiin kunnialla ja ehjin nahoin.
Ensimmäiseksi lähetettiin tontuille varoitus hiisistä ja siitä että ne tiesivät mitä on tekeillä ja vieläpä ajankohdankin!
Vanha vaivainen reumatismia poteva villihanhi lähti kävellä vaaputtaen tontuille tietoa viemään. Sitä eivät hiidet voisi epäillä sanansaattajaksi, oli se niin vaarattoman höpsähtäneen näköinen lyllertäessään ja niin hitaan oloinen, että hiisien mieleen ei voisi edes juolahtaa, että hanhimuori kyllä pystyi lentämään nopsasti reumatismistaan huolimatta.
Sitten alettiin laatia suunnitelmaa, jolla saataisiin hiidet karkotettua ikiajoiksi syvälle Hiisivuoren uumeniin, hehän pitävät niin kovasti niistä pimeistä luolistaan, ettei se heitä haittaisi, ei heitä eikä heidän pahankurisia hiisilapsiaan.
Peikoille ja tontuille sellainen toisi rauhan ja sopuisuuden keskinäiseen kanssakäymiseensä, ja sitä he kaikki nyt hartaasti halusivat.
Tontut olivat hyvin kiitollisia varoituksesta ja olivat yhtä mieltä siitä, että nyt piti yhdistää voimat peikkojen kanssa ja häätää ilkeät hiidet pimeisiin luoliinsa koska ne niissä viihtyivät ja ilon sekä naurunkin kaikilta kieltävät. Murjottakoot he ikuisesti pimeydessään, kun kerran siellä hyvin voivat.
Roppi-Roosa ja Joulu-ukko olivat innolla mukana suunnitelmissa ja osasivat antaa monta hyvää ja todella toimivaa ideaa, edessä olevaan hiisien karkotus kamppailuun.
Kirjoittanut Irja Kautto
Lukija Pia Koivuniemi
Kuva Veera Miettinen
