Luukku 18

Arton seikkailu

 

Kuulkaa. Puuskutti Arto, jota yleisesti kutsuttiin Avosuu-Artoksi. Nimi tuli siitä, että hän ei koskaan voinut pitää mitään asiaa omana tietonaan, vaan julisti kaiken tietoonsa tulleen kaikkien kuultavaksi, vaikka usein olisi ollut hienovaraisempaa olla vaiti. Aika usein hän tällä tavoin tuotti myös paljon harmia ja pahaa mieltä toisille huomaamattaan. Muuten hän oli hyvin mukava ja auttavainen tonttu.

 

Avosuu-Arto siis huusi: Kuulkaa! Hei kuulkaa! Näin tänään jyrkkäkallion luona aivan uskomattomia. En totta vie ollut silmiäni uskoa… Toiset lopettivat puuhansa ja kerääntyivät Arton ympärille, sillä hän näytti olevan aivan intoonsa tukehtumassa, joten asian täytyi olla jotain aivan tavatonta.

 

Saadessaan kerrankin oikein suuren ja tarkkaavaisen kuulijakunnan alkoi Arto innosta hehkuen kertoa: Tiedättehän te kaikki sen Jyrkkäkalloin alarinteellä olevan lammikon? Sen ison, mutta matalan, jossa vesi vaihtuu koko ajan niin, että se on puhdasta ja raikasta. Olin sielläpäin työtehtävissä lastoittamassa Riekko-Ruupertin sijoiltaan mennyttä siipeä. Paluumatkalla minulle tuli kova jano, jolloin päätin käydä täyttämässä kenttäpulloni lammesta. Pulloni oli mennyt tyhjäksi, koska Ruupertin piti juoda yhtä mittaa, kun hänen siipensä oli niin kipeä, että nosti ihan kuumeen. Ja silloinhan pitää juoda paljon, ettei elimistö pääse kuivumaan.

Kuljin nopeasti, mutta silti aivan äänettömästi, ihan niin kuin meidän tonttujen tapa on, mutta nyt olin niin ajatuksissani, etten huomannut tarkkailla ympäristöäni tavanomaisen huolellisesti. Mikään ei varoittanut tulevasta. Minkään sortin peikonhajua ei ilmassa tuntunut, kun juoksin lampea kohden. Vasta aivan viime hetkellä ehdin loikata suin päin keskelle variksenmarjapuskaa peikoilta piiloon. Lampi ihan kuhisi peikkoja. Niitä oli ainaskin kaksikymmentä. Oli isoja ja pieniä ja keskikokoisia ja kaiken lisäksi - olin tosiaan pudottaa silmät päästäni pelkästä hämmästyksestä - joka peikko polskutteli lammessa ihan tyytyväisen näköisenä. Ne - uskokaa tai älkää -  pesivät itseään ja vaatteitaan lammessa. Ja kaiken kukkuraksi, ne lauloivat matalaa, humisevaa laulua, joka oikeastaan oli aika hauskakin. Mutta siitä tuli pää hiukan kipeäksi, kun se tuntui niin syvällä pään sisässä ja vähäsen niin kuin tärisytti takaraivoa jostakin sisältä.

Siinä piileskellessäni kuulin, mitä ne puhuivat keskenään.

 

Yhtä peikkoa sanottiin Äitee-Sohviksi. Ja juuri se peikko kertoili muille, kuinka mukavalta puhtaat vaatteet ja itsensä peseminen tuntui. Samalla se opetti niitä toisia tekemään suopayrtinjuurista vaahtoa ja pesemään sillä itsensä ja vaatteensakin. Sohvi myöskin vakuutteli muille, että lammessa peseminen olisi aivan turvallista, kun vesi on matalaa ja pysyy paikoillaan, eikä hypi ja pompi niin kuin puron vesi, joka oli viedä pikku-Sohvin mukanaan. Sohvi oli pudonnut muutama vuosi sitten puroon ja olisikin ollut mennyttä peikkolasta, ellei eräs rohkea tonttu olisi pelastanut häntä virran vilinästä. Sama tonttu oli opettanut Äitee-Sohville vaahdon tekemisen ja vaatteiden pesutaidon. Se tonttu osasi kuulemma uidakin ja sen nimi oli TAAVI.

 

Arto lopetti ja kaikki kääntyivät katsomaan ihmeissään Taavia. Taavi oli niin nolostunut, että ihan punastui. Hänen partansakin muuttui hennon vaaleanpunaiseksi, sillä niin hämillään hän oli. Minä… minä… mutta eihän pikkuista peikkoa voinut jättää virran vietäväksi. Hän puolustautui. Eihän se ressukka osannut edes uida ja sitten kaikki olivat niin ihastuneita Sohvin puhtaisiin vaatteisiin, että tuntui hyvältä idealta opettaa heille puhtautta ja sitä, että vesi ei ole vaaralista, kun sitä käyttää pesemiseen, eikä mene kovin syvälle taikka kahlaa rajusti virtaavaan veteen. He olivat kaikki ihan mukavia ja kilttejä. Hän puolusteli tekoaan.

 

Teit aivan oikein. Sanoi Nestori. Väkisin ei voi ketään opastaa, mutta kun neuvoja oikein pyydetään, niin silloin opetuksetkin jäävät paremmin mieleen ja menevät varmasti perille. Kas, kun et puhunut tapauksesta meille muille mitään. Minä kerta kaikkiaan unohdin. Ensin olin niin hirveän väsynyt, että vain kömmin vuoteeseen ja nukahdin heti, kuin tukki. Sitten aamulla minulla olikin kasvanut se tontunparta ja olin siitä niin onnellinen, että kaikki muu häipyi mielestäni. Sanoi Taavi jo ihan iloisena, kun ei ollutkaan tehnyt mitään moitittavaa.

 

Lähditkö sinä sieltä lammelta pois ilman vettä vai odotitko, että peikot lähtisivät pois? Kysäisi Matleena Artolta. Ehei... kuulkaapas, sitten vasta alkoikin tapahtua. Tämähän käy jännittäväksi. tuumi Nestori. Odotahan, niin haen tuolin itselleni, istualtaan on mukavampi kuunnella.

 

Pari tonttua kiidätti siinä samassa Nestorille mukavan nojatuolin. Sitten Arto nostettiin penkille seisomaan ja muut tontut istuivat lattialle Arton eteen puolipyöreän kaaren muotoisesti. Arto rykäisi, suoristi selkänsä ja alkoi kertoa.

 

Kun olin selvinnyt ällistyksestäni ja pelästyksestäni, päätin hiipiä hiljaa pois, ennen kuin minut äkättäisiin. Vettä saisin muualtakin. Varovasti kohottauduin ja aloin kumarassa hiipiä kasvillisuuden suojassa pois, kun ihan varoittamatta jalkaani tartuttiin ja minut nostettiin korkealle ilmaan niin, että roikuin hyvin epämukavasti toisesta jalastani ylösalaisin kaukana maankamarasta. ”Täähän räähkä vakoilee meittiä”. Kuulutti kamalan iso ja möreä ääninen peikko, jonka kourissa minä kiemurtelin.

Lammessa syntyi kova meteli ja melske. Kaikki peikot ryntäsivät kovasti voivotellen minua tarkastelemaan.

Kyllä maar vissiinkin se on meinannu meitillen jottain pahhuutta tehräkkin, kun se on noin syyllisen näkönenkin. Naamakin punottaa ihan kamalasti juu… Huusi eräs hyvin vanhan näköinen peikkomuori.

Ne olivat kaikki kovin äkäisen näköisiä ja murisivatkin -eivätkä yhtään lempeästi. Ja minua pelotti kovasti. Oloni oli muutenkin kamala, koska roikuin pää alaspäin. Silloinhan on kaikki vähän niin kuin nurinniskoin, aivotkin, eikä pysty edes ajattelemaan mitään…

Eräs hyvin pieni peikkotyttö katseli minua kovin tarkkaavasti, pää kallellaan ja sanoi sitten ”Sehän taitaakin olla tonttu, jos se olisikin oikeinpäin, niin vissiinkin olis tonttu. Taavi sanos, että tontut ei takuuvarmasti teeskentele kenellekään mittään pahhaa. Eikästen ne elukoitakaan rääkkäile, niin kun me aina ollaan luulenu. Pistäsken Rähmä-eno se oikeittenpäiten niin, että me nährään mikä se oikeesti onkaan. Ja kysytään sitte siltä miksvarten se täällä luuhuilee. Ajatelkaa, se likka oli mahdottoman pikkuinen ja se peikko, joka mua roikotti, oli suuri kuin vuori sen peikkolikan rinnalla, mutta silti se iso kysyi siltä pikkuiselta ihan niin kuin aikuiselta ”Luulekkosken Sohvi-pikkuinen, että se vastais ihan kunnolla, eikä heti pinkasis käpälämäkeen ja vielätten usuttas koko tonttupataljoonaa meittiä kurmoottaan.  iso-Hiisikin aina sanoo, että jos tontut pääsee meitin luoliin niin ne tekkee heti taikomuksiaan ja noitasee meitille ison punasen harjan, semmotten kun on vissiikin vaan hevosilla. Semmosta mää en halusta ottas niskaani hulmuaan.

 

Se Sohvi vakuutti, että Taavi oli vannonut, että tontut eivät tee taikoja, eivätkä vakoile peikkoja, ei ainaskaan pahantekomielessä. Rähmä laski minut kivelle, aika varovaisestikin ja vieläpä aivan oikeinpäinkin. Sitten me katseltiin toisiamme oikein tutkivasti ja tarkasti. Täytyy myöntää, että puhtaat peikot ovat kömpelyydestään ja isosta koostaan huolimatta, aika mukavan näköisiä. Niillä on aika kauniit ja ystävälliset silmät. Aika monella oli isot ruskeat ja hyvin iloisennäköiset silmät. huomaamattani lakkasinkin heitä pelkäämästä ja tietysti taas avasin suuren suuni ja sanoin tiukkaan sävyyn, että se joka väittää tonttujen kiusaavan eläimiä ja tekevän pahoja taikoja, puhuu täyttä soopaa eikä sellaisten puhujalla ole järjenhiventä pääkopassaan. Silloin peikot suuttuivat ja alkoivat vihaisesti murista. Vasta silloin muistin, että Iso-Hiisi on kaikkien peikkojen valtias, jota jokainen heistä ylenpalttisesti ja sokeasti kunnioittaa. Heistä jokainen, kun kuuluu Ison-Hiiden alamaisiin.

 

Siksihän sinua Avosuu-Artoksi sanotaankin! Huusi kikatus ja nauroi ihan katketakseen. Sinä et koskaan ajattele mitä sanot, vaan sanot aina mitä ajattelet. Eikä se aina ole kovin mukavaa toisille…

Arto oli hetken katuvan näköinen, mutta jatkoi sitten:

Peikot tuntuivat nyt hyvin pelottavilta, mutta sitten eräs vanhahko peikkomuori sanoi mietteliäästi ”Kuulkaasken, minkästen tähren Iso-Hiisi on meitillen saarnannu sillai, että jos mennee vetteen taikka jos, vaikka vaatteensa pesasee, niin tulee hetimiten kippeeks ja pianaikaa alkaatten muuttua kivisimpuks vetten pohjalle. Kummiskin toi Sohvi-äiteen koko perhe on jo peseskelly ittensä ja vaatteensakin moniaita vuosia, eiväkkä ne musta näytä muuta, kun peikoilta.

 

Silloin ne kaikki hiljenivät ja niiden piti ihan istua asiaa tuumiskelemaan.  Minä en uskaltanut liikahtaakaan, vaan seisoin hiljaa juuri siinä, mihin peikko oli minut laittanut.

Eräs peikkopoika kysyi sitten minulta, miksi olin lammelle tullut. Kerroin, että aikomukseni oli ottaa vettä pullooni, koska juomaveteni oli juuri loppunut. kohteliaasti hän tarjoutui ammentamaan lammikosta vettä pullooni. Kun selitin, että lammikon vettä ei voi nyt vähään aikaan juoda, koska he olivat siinä peseytyneet ja se oli tullut likaiseksi, he olivat hyvin hämmästyneitä.

He eivät olleet koskaan juoneet kirkasta vettä, vaan olivat sammuttaneet janonsa mutaisista vesikuopista tai kuralätäköistä, taikka sameista suonsilmistä. Sen oli Iso-Hiisi määrännyt.

 

Miksi veden pitää olla kirkasta? He kyselivät uteliaina.

Silloin selitin heille, että puhdas vesi on hyvää ja terveellistä ja, että lammikon yläpuolella on vielä pienehkö kolonen, jossa varmasti olisi puhdasta vettä, niin, että he voisivat maistaa sitä. He voisivat sitten itse arvostella veden makua ja verrata sitä mutaveden makuun.

 

Peikot innostuivat kokeilemaan, joten yhteistuumin otimme yhden heidän vastapestyistä nahkasäkeistään ja minä, sekä pari riuskaa peikkopoikaa, kapusimme kallionkupeelle vedenhakuun.

Kun tulimme täysinäisen säkin kanssa takaisin, he olivat niin kohteliaita, että antoivat minun ensin täyttää pulloni ja vasta sitten alkoivat maistella vettä.

Silmät kiinni he ryystivät vettä. Sangen kovaäänisesti, sanoisin. ”Täähän, juukeli vieköön, onkin erinomaisen hyvää. He tuumivat hämmentyneen näköisinä.

yhdessä he sitten pohtivat sitä Iso-Hiiden väitettä, että puhdas vesi olisi vaarallista.

Kun asiaa vatvottiin ja käänneltiin ja väänneltiin, he tulivat siihen johtopäätökseen, etteivät he kerro Iso-Hiidelle ja hänen lähipiirilleen vielä mitään. Ensin he odottaisivat ja tarkkailisivat heidän tekojaan ja puheitaan oikein ajatuksen kanssa ja näin voisivat ehkä saada selville syyn heidän palturinpuhumiselleen.

 

Kun tämä asia oli tullut selväksi, he alkoivat udella miksi olin niin kaukana tonttukylästä. Kerroin olleeni auttamassa Ruuperttia ja lastoittanut hänen siipensä, koske se oli mennyt jossain onnettomuudessa sijoiltaan.

Hämmästyin kovasti, kun koko joukko purskahti nauruun. Ajattelin itsekseni, että he ovatkin ilkeitä ja kovasydämisiä, koska nauravat toisen kivulle ja vastuksille. Sitten pikku - Sohvi selitti mikä heitä nauratti. Eikä se ollutkaan siiven sijoiltaanmeno vaan Ruupertin toilaukset.

Kas, kun Ruupertin puoliso, Ruusa oli uskonut Ruupertin huostaan heidän kuusi lastaan, siksi aikaa, että Ruusa ehtisi käydä ottamassa hiekkakylvyn, saadakseen epämiellyttävät ötökät pois höyhenistään. Ruupertti oli vannonut pitävänsä lapsista hyvän huolen, mutta olikin sitten äkännyt lähistöllä mehevän variksenmarjapuskan ja alkanut ahmimaan siitä marjoja, unohtaen tehtävänsä ja lapsensa kokonaan.

Ruusan tullessa takaisin oli Kettu Ketale juuri ahdistamassa nuorinta lasta ja olisikin saanut sen ressukan paistikseen, ellei Ruusa olisi ennättänyt parahiksi paikalle. Ruusa oli ensihätään iskenyt vihan vimmassa nokkansa Ketaleen häntään ja, kun Ketale kivusta ulahtaen kääntyi, lensi Ruusa sen silmille ja nokki ja viuhtoi siivillään niin nopeaan tahtiin, että Ketale pakeni kauhuissaan ulvoen paikalta ja juoksikin todella kauas ja niin kovaa vauhtia, kun jalat kantoivat.

 

Ruusa rynnisti myös kiukkuisen Ruuperttia löylyttämään, joka säntäsi pakoon niin silmittömän pelon vallassa, että sekaantui pahemman kerran katajapensaan oksiin. Ja, kun vielä yritti jatkaa kauhistuneena pakoaan vähän joka suuntaan yhtaikaa, sen siipi meni tuoksinassa sijoiltaan.

Silloin Ruusankin suurin kiukku laantui ja se tyytyi vain suureen ääneen motkottamaan Ruupertille sen vastuuttomuudesta ja muustakin leväperäisyydestä, kun ei sen vertaa lapsistaan huolta jaksanut pitää, vaan ahmii ja ahmii kaiken, mitä näkee. Kun samaan aikaan lapsiraukat… ja motkotusta jatkui ja jatkui.

 

Lähetti Ruusa kyllä erään tuttavansa Ruupertille apua hakemaan, mutta mulkoili silti vielä vihaisesti puolisoaan. Ruupertti oli tosi koomillisen ja kauhistuneen näköinen pakoon sännätessään ja sitä peikot olivat nauraneet. Tontutkin nauroivat- Samoin Nestori, sillä jokainen heistä tiesi mihin raivoon jokainen lintu-äiti kykeni, jos vain yksikään heidän lapsosistaan oli uhattuna. Ja Ruusa oli tunnetusti kiukkuinen muutenkin.

 

Äkkiä Arto vaikeni ja muuttui onnettoman näköiseksi ja suorastaan kiemurteli vaivaantuneen näköisenä niin, että oli ihan penkiltä pudota. Se oli tavattoman mielenkiintoista katsella. Arton näkyi olevan vaikeaa sanoa sanottavansa ja toiset olivat läkähtyä uteliaisuudesta.

viimein Fantasia kysyi puolipiloillaan: et kai luvannut Nestoria panttivangiksi, että peikot päästivät sinut takaisin?

En tietenkään! Tiuskaisi Arto, mutta… mutta kun… Voi kun olisin pitänyt suuni supussa…Kun minä menin ja ehdotin, että jos me pidettäisiinkin semmoiset tutustumiskekkerit. Siis peikot ja tontut. Jossain sellaisessa kummallekaan kuulumattomassa paikassa, jossa sitten selvitettäisiin toistemme elin- ja olin tavat niin, että ei aina vaan luultaisi toisistamme kaikkea tyhmää, joka ei pidä ollenkaan paikkaansa… Voi voi, kun olisin ollut hiljaa. Arto oli katumuksesta ihan hikinen ja punotti kuin pakkasenpurema karpalo.

 

Nestoria nauratti: Älä sure. Hän sanoi. Taisit tehdä aivan oikein. Minnekäs tämä tapaaminen sovittiin?

Mutta alustava kokous, sen paikan peikot halusivat valita, se olisi Rimppalammen rannalla olevan suurimman kiven luona. Siinä missä on iso tasainen alue, joka on miltei aina mukavan kuiva ja minkäänlaisia kasveja kasvamaton paikka. Kokousaika olisi silloin, kun Jylhäkallion korkeimman kuusen varjo osuu Rimppalammen keskellä olevaan kiveen. Silloin peikot lähettävät kolme korkea-arvoista peikkoa tapaamiseen ja toivoivat, että myös tonttuedustajia tulisi saman verran. Sitten he voisivat sopia varsinaisesta tapaamisesta ja sen ajankohdasta ja paikasta, niin kuin myös käsiteltävistä asioista ja muusta ohjelmasta. Sillä silloinhan voitiin pitää myös lystiä.

 

Kylläpä tonttulassa nousi meteli. jokainen oli äänessä, eikä kukaan muistanut jälkeenpäin mitä oli sanonut ja mitä mieltä oli ollut, koska jokainen oli niin kiihdyksissään.

Asia oli ennen kuulumaton! Että tontut ja peikot… ja yhdessä ja vielä juhlimassa. Voiko maailmassa mikään enää olla kohdallaan. Tämähän oli jotenkin niin…niin…no se nyt jotenkin vain tuntui niin kuin oudolta.

 

Silloin ikivanha Patina-tonttu, Pattis -niin kuin häntä ystävät kutsuivat, torui nuorempia tonttuja turhasta intoilusta. Eihän se ennenkuulumatonta ollut. Kyllä sitä ennenkin on peikkojen kanssa yhtä pidetty, muistanhan sen nyt, kun tuli puheeksi. Kyllähän minäkin nuoruudessani peikkojen kanssa juoksentelin. Olin sen vain unohtanut, koska siitä on niin paljon aikaa.

Ihanko totta? pieni Milli-tonttu kysyi, silmät ymmyrkäisinä. Eivätkös ne silloin yrittäneet ottaa teitä kiinni ja syödä, taikka ottaa vangikseen?

 

Pattis nauroi niin, että parta tutisi. Eikös mitä, meillähän oli joka syksy Peikkolanmäen syyshypyt. Silloin peikot järjestivät ohjelman ja hankkivat syömisenpuoltakin. Sitten keväällä järjestimme me tontut peikoille kesimisjuhlan, jolla julistimme kesän tulleeksi. Ne juhlat juhlittiin meidän Tonttulaakson suurimmalla niityllä. Meillä kaikilla oli tosi mukavaa. Kyllähän me peikkojen kanssa joskus koiruuksiakin tehtiin, mutta koskaan ei kukaan kiusannut. Olivatpa ne aikoja. Oi tuota kultaista nuoruutta…

 

Sitten kun Iso-hiisi nousi, miltei puolisalaa, peikkokansan johtoon hän lopetti kaikenlaisen ilonpidon ja yhteistyön. Vähitellen vanhat tavat unohtuivat ja peikotkin alkoivat muuttua hiisien kaltaisiksi. Joten vuosien vieriessä kaikki unohtivat, miten mukavia peikot olivat. Sen unohtivat peikot itsekin.

Soisin vanhojen aikojen palaavan, sillä yhteiselosta olisi paljonkin hyötyä molemmille.

 

Joulu-Ukkokin noudettiin neuvottelemaan tästä peikko-asiasta. Hän oli hyvin tyytyväinen sekä Artoon että Taaviin ja sanoi arvoituksellisesti, että ”Joopa joo, Taavihan se laittoikin ensimmäisenä tämän asian vireille ja se kyllä passaakin Taavin erityisluonteelle. ilman Taavia eivät peikot olisi tulleet lammelle peseytymään, eivätkä varmasti olisi Artoa hyvin kohdelleet. Saati sitten kotiin takaisin päästäneet. Hyviä tonttuja molemmat pojat.

 

Pitkien keskustelujen jälkeen saatiin sovittua neuvottelijat ja asiat, joista haluttaisiin sopia peikkojen kanssa, mutta hiisiin ja muihin mörköihin ja maahisiin ei tutustumista ulotettaisi. Heihin ei voitu luottaa, ei edes palaneen puupennin vertaa.

Tonttujen valtuuskunta saatiin aikaiseksi ilman riitaa, mutta eiväthän tontut yleensäkään riitele tai kiukuttele, mitä nyt Taavi joskus murjotti.

Mutta varjelkoon, peikoilla sitä vastoin riitti huutoa ja meluamista. Välillä pientä tappelunnujakkaakin oli, mutta yhtä kaikki, jokainen oli halukas kokeilemaan ystävyyttä tonttujen kanssa. He vain pitivät meteliä ja mekkalaa joka asiasta, sille ei mitään kukaan mahda, sillä peikkoluonto on mekkaloivaa laatua.

 

©Aikaa lapselle - Blogi

Kirjoittanut Irja Kautto

Lukija Pia Koivuniemi

Kuva Pauli Koivuniemi