Luukku 20
Hiisiä narrataan
Kun vanha hanhimuori Hulta oli tuonut tonttullaan tiedon hiisien yrityksestä tehdä tonttujen ja peikkojen yhteisestä kokoontumisesta lopun jo ennen kuin se edes oli alkanut, oltiin tonttulassa kovin kiihdyksissä.
Pitkien ja hartaitten neuvottelujen jälkeen kaikki tonttulaakson asukkaat olivat sitä mieltä, että he yrittäisivät omalta osaltaan auttaa peikkokansaa häätämään kaikki nuo ilkeämieliset ja pahansisuiset örrinkäiset kauaksi Hiisivuoren uumeniin muita metsän eläjiä kiusaamasta.
Sitten alkoikin tonttulassa määrätietoinen huiske ja valmistutuminen hiisien karkotukseen. Suunnitelmat tehtiin niin salavihkaa, että ei edes tämän tarinan kertojalle tonttujen aikeista mitään tietoa vuotanut, joten heidän osaltaan pitääkin vain jäädä odottelemaan itse tapahtumaa, tottahan se silloin selviää.
Entäs peikot? Niiden suunnittelu oli kovaäänistä ja aika sekavaa eikä tainnut jäädä keneltäkään huomaamatta. Tosin peikot pitivät yleensä aina kovaa metakkaa, milloin mistäkin syystä, joten kukaan ulkopuolinen ei pahemmin kiinnittänyt huomiota heidän nykyiseenkään metelöintiinsä. Joten luultavasti kukaan ei ollut heidänkään suunnitelmista niin sanotusti ”jyvällä”. Peikot kun ovat semmoisia. Remuajia.
Mitä pienempi ja tietämättömämpi peikko oli sitä kovempaa uhoa ja meteliä se piti.
” Kummää kellan nyklkillä huitkaten tommottia hiitiä niin se on niitten loppu” kimitti pikkuruinen Kopeekka peikko, joka ei vielä osannut edes r-kirjainta sanoa.
Samanlaista kohkaamista se oli koko peikkonuorison suunnittelutaso. Meteliä ja omien voimien kehumista riitti ja se kuului totisesti kauas.
Kovan uhoamisen ja metelin takana vanhemmat ja älykkäämmät peikot laativat paljon hiljaisemman suunnitelman, jonka se salateitä myöten toimittivat tonttujen tietoon.
Tontut hyväksyivät suunnitelman ja laativat oman peikkojen suunnitelmaa tukevan strategiansa ja salaiset kuriirit viipottivat solkenaan tonttujen ja peikkojen välillä tietoja tuomassa ja viemässä.
Paljon asioita oli sovittavana mutta kaikki toimitettiin niin salaisesti, että osa peikoistakaan ei tiennyt eikä edes osannut epäillä, että mitään yhteydenpitoa tonttuihin oli edes ollut. Niin salaisesti osasivat kaikki toimia.
Peikkojen erikoisetevä hiisien huiputustehtävä annettiin Sohvi tytön ja Aleksi pojan tehtäväksi. Se vaati suurta urhoollisuutta kummaltakin, vaikka turvallisuutta olikin varmistamassa Kimmo Kuukkeli. Joka edestakaisin lennellessään tutki tarkasti jokaisen puskan ja kivensyrjän niin ettei hiisiä ollut missään piilossa ja sieltä peikkolasten kimppuun hyökkäämässä.
Kimmolla oli alvariinsa tapana lennellä sinne ja tänne ihan päämäärättömän näköisesti, joten kukaan ei kiinnittäisi siihen minkäänlaista huomiota, joten se pystyisi suoriutumaan loistavasti tällaisesta tutkimisesta ja vieläpä täysin viattoman tuntuisesti.
Kimmon lentely toi hiukan turvallisuudentunnetta kahdella pikkuiselle peikolle, jotka sydän läpättäen vaelsivat kohti Jylhäkallion lammikkoa siellä, kun vakoilijoiden tiedon mukaan Loikkakurnu, Iso-Hiiden lemmikkisammakko, vietti lepoaikaansa.
Siellä se olikin. Loikkakurnu venytteli tyytyväisenä pitkiä koipiaan. Iso-Hiiden lemmikkinä sillä oli kaikenlaisia etuoikeuksia, tai oikeastaan se itse otti niitä, muihin sammakoihin nähden. Kaikki tiesivät sen juoruilevan kaiken kuulemansa Iso-Hiidelle. Aina Loikkakurnun ilmestyessä jonnekin, pistivät muut sammakot suuret suunsa suppuun ja loikiskelivat kiireesti pois sen lähettyviltä. Ainakin varmasti äänen kantaman päähän sen uteliaista korvista, jos sammakoilla nyt korvia onkaan, mene ja tiedä.
Nytkin Loikkakurnu loikoili yksinään laakealla kivellä selällään kaikki raajat veltosti repsottaen, se näet otti aurinkoa. Silloin tällöin se kohotti laiskasti toista etujalkaansa ja raaputti vatsaansa. Joskus ohimennen se pyysyti kielellään ohilentävän kärpäsen. Se todella nautti auringosta, joka lämmitti mukavasti mutta ei ollut pahtavan kuuma. Sellainen olisi kuivattanut sen ihoa. Sammakoitten ihon, kun täytyy aina pysyä kosteana, muuten niille käy hullusti.
Loikkakurnu oli niin tyytyväinen, että sitä laulatti” Quak quak quak… se tapaili säveliä eri korkuisina ja pituisina. Juuri kun se hitaasti ja raukeasti taitteli raajojaan kokoon ja kammersi pystyyn yleisesti hyväksyttyyn sammakkoistunta asentoon, sen huomio kiinnittyi levottomasti lennähtelevään kuukkeliin, joka aivan päämäärättä lenteli sinne ja tänne pensaiden yli ja ympäri.
” Mokomakin hätähousu” Loikkakurnu mietti. ” Tuo se ei ymmärrä arvokkaasta velttoudesta mitään. Mokomalla räpistelijällä olisi minusta paljon oppimista.”
Itseensä hyvin tyytyväinen Loikkakurnu aikoi juuri leiskauttaa itsensä komealla loikalla lammikkoon, kun se huomasi kaksi pientä peikkoa, jotka tallustelivat käsi kädessä juuri sen loikkakiveä kohti.
Loikkakurnun uteliaisuus heräsi. Varoen aiheuttamasta pienintäkään molskahdusta se ryömi takaperin kiveltä alas lammikkoon ja painautui lähes kokonaan veden alle, vetäen vielä suosammalta päänsä päälle näkösuojaksi. Uteliaisuudesta täristen se jäi kuuntelemaan peikkolasten keskustelua.
Sohvi ja Aleksihan siinä olivat. Mutta outoa kyllä he olivat kovin varomattomia, koska puhuivat hyvin kovalla ja selvällä äänellä tulevasta ja sangen salaisesta kokouksesta. He vieläpä iskivät silmää ohitse lentävälle Kimmo Kuukkelille mutta sitähän ei Loikkakurnu nähnyt sammalpehkonsa alta.
Kuukkeli nyökkäsi kiven juurelle päin ja jatkoi lentelyään puskia tutkien.
Sohvi sanoi” Voi Aleksi, tiedätkös että me peikot voidaan kummiskin tehdä hiisien suunnittelema kokoontumisneuvotteluihin hyökkäämisen suunnitelma tyhjäksi”
Aleksi kysyi yhtä kuuluvasti” Äläsken! Mites lailla se tehtäis?”
” No kun yks tuttu peikko sattus vahingossa kuuleen, kun ne hiidet jutteli keskenään ja ne tiesi meitin kokoontumispaikan ja ajankin ihan jetsullen. Nehän päätti tulla sinne Rimppalammen rannalle meittiä vaaniin ja kiinni ottaan ja kaikenpuolisestikin meitillen kiusaa tekemään. Mutta me ja tontut pidetäänkin se kokous päivää aikaisemmin eikästen ollenkaan yöllä vaan ehtoolla , kun aurinko vielä paistaa, mutta ei kästen silläviisii satuta meitin silmiä. Sillon kun aurinko vielä näkyy semmotten jäniksenkorvan verran mettänreunan yläpuolella, sillon me pidetäänkin kokousta, mutta ei sunkasten Rimppalammella vaa sillä suurella ja kuivettuneella suolla Jyrkkäkallion ja Rimppalammen välillä.”
” Siitä tuleekin tosi vänkää!” Nauroi Aleksi ja taputti käsiään.” Hiidet saavat pitkän nenän mutta kuulesken älä puhukaan enempää. Ties vaikka täällä olisi kuulijoita. Mua kuule hiukkapikkusen epäilyttää toi kuukkeli. Onkohan se ollenkaan asiallisilla asioilla? Juostaas ny kotio ja etsitään juhlavaatteet. Eihän sitä arkirytkyissä niin tärkeään kakukseen mennä.
Peikot hyppäsivät kiveltä alas, ottivat toisiaan kädestä ja juoksivat siihen suuntaan, josta juuri olivat tulleet.
Kimmo Kuukkeli hävisi siinä samassa puun taakse, jossa se kyhjötti ihan hiljaa. Sehän osasi olla miltei näkymätön, aina kun halusi. Se oli sille luonteenomaista ja nyt se totisesti halusi.
Se seurasi piilostaan tarkasti mitä Loikkakurnu tekisi. Siinä olikin katsomista. Kimmon piti ihan kaksin siivin pitää nokastaan kiinni, ettei olisi ääneen nauranut. Niin hassulta Loikkakurnun edesottamukset näyttivät.
Ensin sammakko ryömi esiin hyvin kiihtyneen näköisenä. Tohkeissaan se yritti loikata oikein voimakkaan loikan mutta kun se ei oikein ollut suunnasta selvillä se yritti yhtä aikaa joka suuntaan, joten se mätkähti takaisin paikoilleen ihan vattalleen niin että lätsähti. Sekapäisen näköisenä se ponnahteli hetken paikoillaan ja hoki” Mihinkäs tästä… kuinkasten tästä...jestas sentää ...tartte kertoo tarttee tarttee… on kiirus..on kiirus...jestas sentään!” Viimein se pääsi selville ilmansuunnista ja lähti mahtavan pitkillä loikilla etenemään hiisiluolaa kohti huutaen mennessään ”Iso-Hiisi hoi! Mullon tärkiää asijata, hohoi, venttaasken hohoi…”
Kimmo nauroi niin ettei vähään aikaan pysytynyt lentämään vaan joutui odottelemaan, kunnes siivet kantoivat eivätkä olleet naurusta hervottomat.
Sitten hän lensi peikkojen luo kertomaan, että Loikkakurnu oli uskonut joka sanan ja oli nyt kertomassa asiaa täytenä totena hiisille.
Kimmo tirskahteli vieläkin Loikkakurnun hassulle kiireelle ja hauskaa oli peikoillakin, kun Kimmo tapauksen heille vielä hyvin ilmeikkäästi kuvaili.
Kyllä Loikkakurnua olisi kiukuttanut, jos se olisi tiennyt, että vielä vuosikymmeniä myöhemmin ollessaan oikein riehakkaalla päällä, pienet hilpeät peikkotenavat matkivat sen kiirehtimisloikintaa.
He ryömiskelivät maassa ja pomppasivat sitten suoraan ylöspäin ja pudottuaan hyvin näyttävästi mahalleen alkoivat sätkiä ja potkia joka suuntaan ja hokivat kurnuttavalla äänensävyllä:” jestas sentään… mihinkäs...kuinkasten, kiirus on kiirus on oijoi joi. ” Sitten he nauroivat ilosta käheänkäkättävää peikkonaurua ihan tikahtuakseen.
Peikot jatkoivat määrätietoisesti hiisienkarkoittamisvalmistelujaan. Tonttulan porukat puuhasivat aivan samaa omalla tavallaan ja yhteenoton ajankohta läheni lähestymistään.
Kirjoittanut Irja Kautto
Lukija Pia Koivuniemi
Kuva Veera Miettinen
