Luukku 23

Peikkohyppelyt osa 2

 Näistä luetelluista letuista ja muista herkuista ei maksettu koska eiväthän tontut ja peikot mitään rahankäytöstä ymmärtäneet mutta kojuista oli järjestyksen vuoksi mukavampi jaella tarjolla olevia ruokia ja juomia, kuin että niitä olisi vain sikin sokin jaettu sieltä ja täältä. Kaikki mitä tarjolla oli, teki mainiosti kauppansa. Tontut maistelivat peikkojen ja peikot tonttujen herkkuja. Vaihtoipa muutama tonttu-ja peikkomuori keskenään parhaita ruokareseptejäänkin. 

Peikko-ja tonttuvaareillakin riitti toisilleen kertoilemista. Kaikkia ihan hurjia kalajuttuja ei kyllä kukaan tosissaan ottanut mutta aika kului siinä mukavasti turistessa. 

Sen jälkeen olikin ohjelmapuolen vuoro, kun oltiin kunnolla tutustuttu ja alkujäykkyys hävinnyt. Peikko-orkesteri esiintyi ensin: Komeat valtavan suuret peikot rummuttivat kivikovaksikuivuneen haapapuun palasia yhtä kuivilla ja kovilla haapapalikoilla samalla, kun hiukan pienemmät peikot puhalsivat tuohitorviinsa peukaloidensa välissä oleviin ruohonlehtiin, joista tulikin kova ja kimakka ääni. Neljä peikkoa lauloi musiikin tahdissa peikkolauluja ja se tuntui luissa ja ytimissä, niin humisevan kumiseva ja samalla itkettävän kaipaavaa heidän laulunsa oli, että tontut eivät osanneet sanoa olivatko he siihen ihastuneita vai hermostuneita. 

Tontut istuivat kuin paikoilleen juurtuneina ja heidän hiippalakkinsa sojottivat suoraan ylöspäin ja tärisivät koko musiikin ajan, joten hiippalakkien tiu’ut helisivät värinän voimasta tasaisesti ja hyvin vienosti. Peikot olivat tyytyväisiä, he kun uskoivat tonttujen näin osoittavan heidän esitykselleen suosiota. 

Taavin ja Miinan tonttupolska sai peikot ihan haltioihinsa. He huusivat ja tömistivät tanssiparin esiintymään peräti viisi kertaa, niin että tontut olivat jo aivan tikahtumaisillaan, sillä tonttupolskassa oli vauhtia ja vipinää. Siihen ei ihan jokainen kykenekään. 

Peikkotanssi oli todella äänekästä. Peikot mennä jytyyttivät kolmessa sisäkkäin olevassa ympyrässä niin että kaksi piiriä pyöri myötä- ja yksi vastapäivään. Siinä vilinässä silmät olivat seota katsojilta. Peikot vielä karjaisivatkin aivan yllättäen, jolloin tontut ponnahtivat säikähdyksissään ainakin metrin paikoillaan ylöspäin... jysähtivät sitten sydän takoen paikoilleen istumaan ja peikot taas ylpeänä olettivat tonttujen hyppivän vastustamattoman musiikin voimasta tuoleillaan. 

Esiteltiin arvoituksia ja runoja, olipa mukana myös pikkuinen näytelmä, joka kertoi tarinan siitä, kuinka tonttupoika pelasti pikkuisen peikkotytön vedenhelmasta ja opetti sitten vielä veden käyttöä pesemispuuhissa. 

Näytelmä saikin kaikkein suurimmat suosionosoitukset. 

Kaikilla oli hauskaa mutta Taavi oli erityisen onnellinen. Olihan hänellä seuranaan mukava ja kiltti Miina Malviina jonka kanssa oli helppo jutella. Heillä oli tosi viihtyisää keskenään. 

He istuivat nurmikolla vierekkäin ja joivat kaarnikkamehua, kun heidän luokseen kävellä jytysteli valtavan suuri ja ilmeisesti hyvin vanha peikkomuori. Sillä oli paksu tukka, joka oli letitetty monelle pienelle tiukalle saparolle ja joka saparoon oli sidottu pikkuinen rusetti. Rusetit olivat monen värisiä, mutta kaikki olivat hyvin kirkkaita väriltään ja kaulassa oleva huvikin oli niin kirjava ja puhdas että silmiä häikäisi. 

Nenä oli suuri ja koloja täynnä, näkyipä siinä pari suurta syylääkin ja iho oli koko kasvojen osalta hyvin tummanruskea ja koloja sekä uurteita täynnä. 

” Hui!” ajatteli Taavi. 

Samassa peikkomuori avasi suunsa ja alkoi nauraa kikattaa ja huusi aika karhealla äänellä” Kappasten vaan täällähän se Taavi istuksii. Taitaa olla kuherteluhommelissa. Nätin tytön oletkin valkannut, sa mun sanoneen, vieläkösten muistat pikkuista Sohvipeikkoo?” 

”Hyvänen aika!” huusi Taavi” Oletkos sinä Sohvi? Kylläpä olet kauhe…asti kasvanut!” Viime hetkellä Taavi muutti kauhistunutta huudahdustaan kohteliaampaan muotoon. Hän oli totisesti kauhistunut sievän peikkotytön muuttumisesta pelottavan näköiseksi peikkomuoriksi. Sohvi ei huomannut Taavin lipsahdusta. Hän tiiraili pienillä silmillään Miinaa ja kysäisi” Mitäs sievä tonttulikka tuumaa meikämuorin ulkonäöstä. Ei taitais tulla palkontioo kauneuskilpailuissa vai...?” 

Taavin tuli hiki. Kukaan ei voisi edes leikillään kehua nykyisiä Sohvia kauniiksi. Kuinka Miina tuosta selviäisi? 

Miina niiasi sirosti peikkomuorille ja sanoi hymyillen” Kyllä minä ensin säikähdin kamalasti, kun sinä olet noin iso, mutta sinun äänesi on ystävällinen ja silmäsi hyvin kauniit ja iloiset, niin että e minulla ole mitään pelättävää, varsinkin kun tiedän Taavin kertomuksista, että te koko peikkokansa olette hyvin mukavaa porukkaa. Olen kuullut, että te autatte eläimiäkin, jos tarvetta on” 

” Kas, kas! Oletpa valinnut mukavan heilan” Huusi Sohvi karhealla äänellään” Noin näppärästä tytöstä tuleekin mukava muija. Kattosken vaan ettei kukaan muu sitä sulta sieppaa, kun se on vielä niin nättikin ton hyvän luontonsa lisäksi.” 

Taavi oli ylpeä ja onnellinen, kyllä Miinan kanssa kelpasi. Hän keksi aina sanoa ihan oikeat asiat niin nopeasti, että ei tullut sellaista tyhjää hiljaisuutta, jolloin yrittää keksiä sanoja, jotka eivät loukkaisi, mutta eivät olisi suoranaisia valheitakaan. 

Sitten Taavi tajusi, että Miinalta sujui tuo kaikki siksi että hän tosiaan näki kaikissa muissa hyviä puolia niissäkin joissa toiset eivät nähneet kuin moittimista. 

Miina tosiaan oli jotain ainutlaatuista, mietti Taavi, mutta lopetti mietteensä, kun Sohvi ja Miina aloittivat jutustelun keskenään. Taavi tahtoi päästä keskusteluun mukaan. Muitakin tonttuja ja peikkoja tuli samaan seuraan ja aika kului kuin siivillä. 

Puolenyön aikaan alkoivat sitten kuuluisat peikkohyppelyt. Siinä olikin oksat pois, kuten tavataan sanoa jostain oikein repäisevästä tapahtumasta. 

Peikkojoukko pisti tanssiksi ja siinä oli töminää ja vauhtia kerrakseen: Peikot kun pistivät oikein jalalla koreasti, niin tonttujen tanssista ei tullut yhtään mitään, koska tontut olivat paljon pienempiä kuin peikot. Tanssitanner notkui ja jytisi niin että tontut lennähtelivät kuin trampoliinilla ja heidän täytyi vain parhaansa mukaan yrittää pysyä pystyssä ja poissa peikkojen jaloista. 

Peikot syventyivät jyskytyshyppelyynsä niin perusteellisesti, etteivät ollenkaan huomanneet tonttujen ahdinkoa vaan vieläpä lisäsivät vauhtia ja voimaa tanssiinsa. 

Joulu-Ukko katseli illanviettoa kiikarillaan, oli katsellut koko illan ja oli nyt hivenen huolissaan tonttujoukkonsa ehjänä selviämisestä, kunnes huomasi, että jokainen tonttu nauroi ja oli punakka ja hikinen, mutta kaikkien silmät tuikkivat silkasta riemusta. 

”Tämähän käy kuntojumpasta” huohotti Taavi Miinalle, joka vain nyökkäsi ja livahti taitavasti erään peikkoisän suuren jalan tieltä. Peikko kun juuri jysäytti ison jalkansa tanssinurmikolle. 

Sohvi huiskutteli tanssipaikan reunalta, joten Taavi ja Miina kipittivät tanssijoita vältellen hänen luokseen mukavia juttelemaan ja hieman hengähtämään tanssin lomassa. 

Sohvi oli jo niin iäkäs, ettei enää pystynyt tanssimaan. Peikkojen elinikä, kun on paljon lyhempi kuin tonttujen. Vanhuuden voimattomuus oli jo Sohvin elämään tullut. 

Ei Sohvi sitä surrut ”Aikansa kutakin” hän naureskeli ja ryyppäsi lähdevettä janoonsa. Sillä oli tullut kuuma katsellessaan tanssijoita, sellaista vilskettä ja vilinää se oli ollut. 

Sohvia vähän hämmästytti miksi tontut eivät kasvaneet isoiksi vanhetessaan niin kuin peikot vaan pysyivät yhäti pieninä kuin kuivan kesän oravat. Hyvin vanhoina tontut saattoivat painua kumaraan, mutta koko pysyi saman kuin nuorempanakin. Se tuntui Sohvista hiukan epämukavalta. ”Niin katsokaas, kun mekin nuorina ollaan niin sieviä ja sitten vanhana tulemme tällaisiksi suuriksi, rumiksi ja ihommekin muuttuu ihan ryppyisen saapasnahan näköiseksi, se ei tunnu yhtään mukavalta.” hän huokaili Miinalle, joka myötätuntoisena kuunteli peikkomuorin valitusta. 

” Onhan se merkillistä” Miina sanoi miettivästi” Mutta kyllä sillä varmasti on jokin hyvin tärkeä tarkoitus koska se on niin järjestetty” hän jatkoi. 

” Olisikohan niin että kun on hyvin nuori niin jaksaa juosta pitkiä matkoja, vaikka jalat ovat lyhyet, mutta kun vanhenee ja väsyy niin ei jaksaisi kulkea sellaisia matkoja, joita te peikot kuljette jopa yhden ainoan päivän aikana, joten kun te kasvatte noin suuriksi ei teidän tarvitse ottaa niin paljon askeleita, kun nuoret ja pienikokoiset joutuvat ottamaan. Silloinhan te jaksatte kulkea kovin pitkälti vielä vanhanakin. Koska ihonne on ruskea ja sitkeä niin aurinko ei pääse polttamaan ihoanne ihan punaiseksi ja kipeäksi jo aurinkoiselle niitylle sattuisitte nukahtamaan. 

” Jotain sellaista siinä varmaan on tarkoitettu” Innostui Sohvi ja katseli tyytyväisenä ensin Miinaa ja sitten ruskeaa ryppyistä ihoaan. 

” Siinä on sitten sirpakka tytteli” sanoi Sohvi ” Vai oletko sinä tuon Taavin sydänkäpynen?” hän kysäisi. 

Miina punastui ja sanoi kainosti” Sitä täytyy kysyä Taavilta!” 

” Totta kai sinä olet minun sydänkäpyseni!” Huudahti Taavi. Hän oli kiitollinen Sohville tämän kysymyksestä, sillä ilman sitä Taavi ei olisi ikinä rohjennut itse kysyä Miinaa sydänystäväkseen. Näin se kävi kuin leikiten. 

 Lopun iltaa, kunnes olivat ensin Sohvin kanssa pitkään jutelleet ja nauraneet, Taavi ja Miina kävelivät ja tanssivatkin käsikädessä, niin että jokainen huomasi, että he alkaisivat seurustella ja puuhata aikanaan omaa perhettä. 

Joulu-ukkokin sen näki ja oli riemusta revetä. 

Joulumuorin hämmästykseksi ukko otti muoria kiinni vyötäröstä ja vetäisi mukaansa kipakkaan polskaan, että molemmilta lensivät töppöset jalasta ja Muorin hiippalakki putosi pullataikinavatiin ja ryvettyi aikatavoin. Ei muori kuitenkaan suuttunut, kun kuuli, miksi Ukko oli niin iloinen. 

Joulumuori sai vauhtia töppösiinsä ja touhusi että nyt on saatava Roppi-Roosa neuvottelemaan siitä, miten alettaisiin kouluttaa Miinaa Joulumuoriksi sillä tavoin, ettei kukaan äkkäisi mistä siinä on kyse. 

Joulu-ukko suostui ilomielin tuumaan. 

”Ihanhan sitä virkistyy, kun saa juonia jotain salaista mistä muut eivät tiedä mitään!” hän sanoi silmät riemusta tuikkien. 

 Taavi ja Miina taivalsivat yhdessä kotiin käsi kädessä- He olivat hyvin väsyneitä mutta onnellisia. Kaikki tontut taivalsivat yhtä matkaa heidän kanssaan kotikylään. Jokainen vähän laahusti ja haukottelikin, mutta kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että peikkohyppelyt olivat vertaansa vailla eikä niihin todellakaan voinut päästää kovin nuoria tonttuja. Jalkoihinhan sellaiset siinä rytäkässä jäisivät. 

Oli mukavaa, että peikkohyppelyt olivat niin usein, joka viideskymmenesvuosi.” sanoivat kaikki väsyneet tontut, joiden kotimatkaa aamu auringon ensisäteet valaisivat. Saatte uskoa, että seuraava päivä oli tonttukylässä ja peikkoluolissa sangen hiljainen!  

  

©Aikaa lapselle - Blogi

Kirjoittanut Irja Kautto

Lukija Pia Koivuniemi

Kuva Pauli Koivuniemi