Taavi
istui korkealla kivellä suon laidassa ja tuijotti kaukaisuuteen. Näin hän oli
istunut jo jonkin aikaa. Hievahtamatta. Hän ajatteli.Taavi
tuumailee taas. Näin sanoivat kaikki, jotka hänet siinä näkivät nököttämässä,
pienen mustatukkaisen tontun.Taavilla
kun oli sellainen tapa. Aina kun hänelle tuli jokin kiperä tai visainen tehtävä
eteen, hänen kuultiin mutisevan: tätäpä pitää tuumia ja sitten hän juosta
vilisti kivelleen nököttämään. Tietenkin vain, jos säät sen sallivat.
Sateisilla ilmoilla hän vetäytyi johonkin nurkkaan tuumailemaan asioita. Kaikki
nimittivätkin kiveä ”Taavin tuumauskiveksi”.Nyt
Taavilla ei ollut mitään ongelmaa mietittävänä, hän vain muuten istui ja
mietiskeli kaikenlaista. Sellaisia jonninjoutavia asioita, kuin miksiköhän
jäniksellä on pitkät korvat, mutta lyhyt töpöhäntä, kun taas oravilla on häntä
kovin pitkä ja tuuhea, mutta korvat olivat pienet ja tupsupäiset. Ja miksei
siileillä ollut pehmoista nättiä turkkia, vaan jäykät ja kovat piikit. Ja miksi
toiset asuivat puussa ja toiset maassa, jotkut jopa maan allakin.Voi
voi, kyllä maailma on sitten ihmeellinen. Huokaisi Taavi, mutta oli hyvin
tyytyväinen omaan maailmaansa juuri sellaisena kuin se oli.Olisikin
ihan tylsää, jos kaikki olisivat aivan samanlaisia. Taavi mietti ja katseli
tyytyväisenä edessään olevaa suota.
Suo
ei näytä vaaralliselta, hän ajatteli. Se on ihan kiltin ja tasaisen oloinen ja
vielä kauniskin. Siinä on kaikenlaista väriäkin niin, ettei sen katseluun ihan
heti väsy tai kyllästy. Mutta suo on salakavala. Siihen voi vajota kokonaan,
jos on varomaton. Suossa ei ole mitään tukevaa ja turvallista. On vain hyllyvää
hetteikköä… suota pitää aina vähäsen pelätä ja varoa. Jos suolle menee
kuljeskelemaan, pitää aina tarkkaan katsoa mihin astuu, ettei astu petolliseen
suonsilmäkkeeseen. Kuitenkin suolla asustaa monia eläinlajeja, jotka ovat
siihen asuinpaikkaan hyvin tyytyväisiä, eivätkä muuttaisi minnekään muualle,
pois rakkaalta suoltaan. Suuret, painavat hirvetkin kuljeskelevat usein suolla
ja hyvin harvoin sattui, että joku niistä… Taavin mietteen katkesivat, kun hän
kuuli hiljaisen, hiukan harmahtavan venyttelevän äänen sanovan arasti: Herra
ylivertainen, alentuisikohan teitin ylevyytenne minun hyödyttömyyteni puoleen.
Pyytän anteeksi, kun näin röyhkeästi häiritsen teitin ylevyytenne rauhaa… Taavi
katseli ympärilleen. Ensin hän ei nähnyt ketään, mutta huomasi sitten
vaatimattoman pyyrouvan hermostuneena niiailemassa ruskeanharmaassa varvikossa
aivan kivensä vierellä. Asultaan linturouva sulautui niin täydellisesti
kasvillisuuteen, että jos se olisi ollut liikkumatta paikallaan, ei sitä olisi
ihan vierestäkään huomannut.
Mikäpäs
rouva-kultaa huolettaa? Kysyi Taavi ystävällisesti. pyyrouva nyyhkäisi, sipaisi
siivellään silmäkulmaansa ja jatkoi hermostunutta niiailuaan, samalla kun
vaikeroivalla äänellä vastasi: lapsikultaseni, kirjavaiseni, eivät ehtineet
kuoriutua, kun jo joutuivatten ketun suuhun. Kettu Kemeli tuhovaapi lapseni. NYYH,
koko pesueeni suihinsa pistelee oi oi.Voi
kamalaa! Huudahti Taavi. Onko se syömässä lapsiasi juuri nyt? Ei se vielä,
mutta kyllä se pian. Pian se kelvoton löytääpi pesäni ja voi voi, syö suihinsa
lapsressuni.
Pyyrouvan silmät olivat ihan kyyneleiset ja punoittivat huolesta.
Laitoin tyhmyyksissäni pesäni liian näkösälle ja vasta munittuani huomasin,
että Kettu Kemelin iltalenkki kulkee pesän vierestä.Viehän
minut pesääsi katsomaan. Kehotti Taavi. Jos voisin vielä jotenkin estää tulevan
kauheuden.Tätä
tietä teitin arvokkuutenne, tätä tietä. Matka ei ole pitkä. Touhusi rouva ja
mennä lyyhysi matalana ja melkoista vauhtia edellä kohti suonlaidan
kuivankarua, loivahkoa rinnettä.Siellä,
ihan paljaalla maalla, ilman minkäänlaista suojaa ruohoista tai pensaista oli
matalassa painanteessa pyyrouvan lapsikatras, kahdeksan kirjavaa munaa.Hyvät
hyssykät. Nämähän ovat ihan kuin tarjottimella. Ajatteli Taavi. Nämähän näkee
jokainen munarosvo sekä maalta että ilmasta. Mitenkähän nämä voisikaan pysyä
huomaamatta.Pyyrouva
asettui vieläkin nikotellen ja nyyhkien muniensa päälle, niitä lämmittämään,
jolloin Taavin täytyi ihan silmiään siristellä. Koko lintu ikään kuin hävisi
näkyvistä. Niin hyvin sen höyhenten väri sulautui ympärillä olevan maaston
väriin.
Taavi
laittoi kädet selän taakse ja alkoi kävellä ympyrää, miettien samalla
kiivaasti, miten saisi pyyrouvan lapset suojeltua.Tämä
on hyvä pesäpaikka monessakin suhteessa. Taavi mietti. Täältä näkee joka
puolelle hyvin, niin, ettei kukaan pääse salaa hiipien yllättämään ja ympärillä
on ihan lähellä matalaa varvikkoa, johon pyylapset, ensin kuoriuduttuaan,
voivat piiloutua. Lapsethan pystyivät heti kuoriuduttuaan etsimään ruokansa ja
juoksemaan piiloon niin, että huolena o vain tämä munavaihe. Hmm…Yleensähän
pyy tekee pesänsä harvaan kuusikkoon, kaatuneen puunrungon alle piiloon, mutta
tämä ei oikeastaan olisi lainkaan hullumpi paikka, jos vain munat saisi
jotenkin suojatuksi. Katsellessaan etsivästi ympärilleen Taavi huomasi keskellä
laakeaa, tasaista kalliota kuivahtaneen kanervan, joka törrötti hajanaisena ja
harvahkona pienen kivirykelmän laidalla. Kiviä ei ollut kuin muutama. Ne oli
sinne joku tuonut, sillä ne olivat niin selvästi pelkästään kovan, sileän
kallion pinnalla, ettei kukaan voinut kuvitella edes unissaan niiden lähelle
minkäänlaista koloa tai halkeamaa, missä voisi jokin sopuli tai myyrä
piileskellä. Yksikään kettu ei viitsisi juosta jolkuttaa tutkimaan noin selvää
kalliopintaa. Mietti Taavi ja ymmärsi samassa, että sehän olisikin turvallinen
paikka Pyyrouvan pesälle.Kun
munavaihe olisi ohitse, pääsisivät poikaset kipittämään läheiseen, sammaleiseen
metsään. Sellaiseen kuusien suojaamaan, jollaiseen niiden pesäkin olisi pitänyt
kyhätä, mutta kyllä se näinkin taitaisi onnistua…Taavi
kanniskeli munat kanervan keskelle, kunhan pyyrouva oli ensi sitä hiukan
ruohoilla, tietysti kuivaneen keltaisilla tai ruskeilla suolaheinillä,
pehmentänyt ja pesämäiseksi muotoillut.Vaikka
ihan vierestä katsoi, ei Taavi erottanut munia, eikä pyyrouvaakaan kanervan ja
ympäröivien kivien joukosta. Niin samanvärinen oli munien ja höyhenten väri
ympäristön kanssa, että se sulautui siihen täysin näkymättömäksi.
Pyyrouva
kiitteli ylitsevuotavasti ja pitkään ja lupasi seuraavana kesänä laittaa
pesänsä jonnekin metsään, oksien alle piiloon.Taavi
oli oikein iloinen pystyttyään auttamaan linturouvaa, joten hän lähti
tyytyväisenä juosta kipittämään tonttulaa kohti, kaikenlaiset tuumailut
mielestään heittäneenä.Kotimatkalla
hänen mieleensä juolahti, että hänhän voisikin kysyä mieltään askarruttavista
asioista Roosalta, jahka Roosa taas tulisi tonttulassa käymään. Roosa oli vanha
ja viisas, hän voikin varmasti kertoa monista asioista, että miksi ne ovat
juuri siten järjestetty. Niin Minä teenkin.
