perjantai 11. joulukuuta 2020

Luukku 12

 Luukku 12


Pyyrouvan huolet

Taavi istui korkealla kivellä suon laidassa ja tuijotti kaukaisuuteen. Näin hän oli istunut jo jonkin aikaa. Hievahtamatta. Hän ajatteli.Taavi tuumailee taas. Näin sanoivat kaikki, jotka hänet siinä näkivät nököttämässä, pienen mustatukkaisen tontun.Taavilla kun oli sellainen tapa. Aina kun hänelle tuli jokin kiperä tai visainen tehtävä eteen, hänen kuultiin mutisevan: tätäpä pitää tuumia ja sitten hän juosta vilisti kivelleen nököttämään. Tietenkin vain, jos säät sen sallivat. Sateisilla ilmoilla hän vetäytyi johonkin nurkkaan tuumailemaan asioita. Kaikki nimittivätkin kiveä ”Taavin tuumauskiveksi”.Nyt Taavilla ei ollut mitään ongelmaa mietittävänä, hän vain muuten istui ja mietiskeli kaikenlaista. Sellaisia jonninjoutavia asioita, kuin miksiköhän jäniksellä on pitkät korvat, mutta lyhyt töpöhäntä, kun taas oravilla on häntä kovin pitkä ja tuuhea, mutta korvat olivat pienet ja tupsupäiset. Ja miksei siileillä ollut pehmoista nättiä turkkia, vaan jäykät ja kovat piikit. Ja miksi toiset asuivat puussa ja toiset maassa, jotkut jopa maan allakin.Voi voi, kyllä maailma on sitten ihmeellinen. Huokaisi Taavi, mutta oli hyvin tyytyväinen omaan maailmaansa juuri sellaisena kuin se oli.Olisikin ihan tylsää, jos kaikki olisivat aivan samanlaisia. Taavi mietti ja katseli tyytyväisenä edessään olevaa suota.

Suo ei näytä vaaralliselta, hän ajatteli. Se on ihan kiltin ja tasaisen oloinen ja vielä kauniskin. Siinä on kaikenlaista väriäkin niin, ettei sen katseluun ihan heti väsy tai kyllästy. Mutta suo on salakavala. Siihen voi vajota kokonaan, jos on varomaton. Suossa ei ole mitään tukevaa ja turvallista. On vain hyllyvää hetteikköä… suota pitää aina vähäsen pelätä ja varoa. Jos suolle menee kuljeskelemaan, pitää aina tarkkaan katsoa mihin astuu, ettei astu petolliseen suonsilmäkkeeseen. Kuitenkin suolla asustaa monia eläinlajeja, jotka ovat siihen asuinpaikkaan hyvin tyytyväisiä, eivätkä muuttaisi minnekään muualle, pois rakkaalta suoltaan. Suuret, painavat hirvetkin kuljeskelevat usein suolla ja hyvin harvoin sattui, että joku niistä… Taavin mietteen katkesivat, kun hän kuuli hiljaisen, hiukan harmahtavan venyttelevän äänen sanovan arasti: Herra ylivertainen, alentuisikohan teitin ylevyytenne minun hyödyttömyyteni
puoleen. Pyytän anteeksi, kun näin röyhkeästi häiritsen teitin ylevyytenne rauhaa… Taavi katseli ympärilleen. Ensin hän ei nähnyt ketään, mutta huomasi sitten vaatimattoman pyyrouvan hermostuneena niiailemassa ruskeanharmaassa varvikossa aivan kivensä vierellä. Asultaan linturouva sulautui niin täydellisesti kasvillisuuteen, että jos se olisi ollut liikkumatta paikallaan, ei sitä olisi ihan vierestäkään huomannut.

Mikäpäs rouva-kultaa huolettaa? Kysyi Taavi ystävällisesti. pyyrouva nyyhkäisi, sipaisi siivellään silmäkulmaansa ja jatkoi hermostunutta niiailuaan, samalla kun vaikeroivalla äänellä vastasi: lapsikultaseni, kirjavaiseni, eivät ehtineet kuoriutua, kun jo joutuivatten ketun suuhun. Kettu Kemeli tuhovaapi lapseni. NYYH, koko pesueeni suihinsa pistelee oi oi.Voi kamalaa! Huudahti Taavi. Onko se syömässä lapsiasi juuri nyt? Ei se vielä, mutta kyllä se pian. Pian se kelvoton löytääpi pesäni ja voi voi, syö suihinsa lapsressuni. 

Pyyrouvan silmät olivat ihan kyyneleiset ja punoittivat huolesta. Laitoin tyhmyyksissäni pesäni liian näkösälle ja vasta munittuani huomasin, että Kettu Kemelin iltalenkki kulkee pesän vierestä.Viehän minut pesääsi katsomaan. Kehotti Taavi. Jos voisin vielä jotenkin estää tulevan kauheuden.Tätä tietä teitin arvokkuutenne, tätä tietä. Matka ei ole pitkä. Touhusi rouva ja mennä lyyhysi matalana ja melkoista vauhtia edellä kohti suonlaidan kuivankarua, loivahkoa rinnettä.Siellä, ihan paljaalla maalla, ilman minkäänlaista suojaa ruohoista tai pensaista oli matalassa painanteessa pyyrouvan lapsikatras, kahdeksan kirjavaa munaa.Hyvät hyssykät. Nämähän ovat ihan kuin tarjottimella. Ajatteli Taavi. Nämähän näkee jokainen munarosvo sekä maalta että ilmasta. Mitenkähän nämä voisikaan pysyä huomaamatta.Pyyrouva asettui vieläkin nikotellen ja nyyhkien muniensa päälle, niitä lämmittämään, jolloin Taavin täytyi ihan silmiään siristellä. Koko lintu ikään kuin hävisi näkyvistä. Niin hyvin sen höyhenten väri sulautui ympärillä olevan maaston väriin.

Taavi laittoi kädet selän taakse ja alkoi kävellä ympyrää, miettien samalla kiivaasti, miten saisi pyyrouvan lapset suojeltua.Tämä on hyvä pesäpaikka monessakin suhteessa. Taavi mietti. Täältä näkee joka puolelle hyvin, niin, ettei kukaan pääse salaa hiipien yllättämään ja ympärillä on ihan lähellä matalaa varvikkoa, johon pyylapset, ensin kuoriuduttuaan, voivat piiloutua. Lapsethan pystyivät heti kuoriuduttuaan etsimään ruokansa ja juoksemaan piiloon niin, että huolena o vain tämä munavaihe. Hmm…Yleensähän pyy tekee pesänsä harvaan kuusikkoon, kaatuneen puunrungon alle piiloon, mutta tämä ei oikeastaan olisi lainkaan hullumpi paikka, jos vain munat saisi jotenkin suojatuksi. Katsellessaan etsivästi ympärilleen Taavi huomasi keskellä laakeaa, tasaista kalliota kuivahtaneen kanervan, joka törrötti hajanaisena ja harvahkona pienen kivirykelmän laidalla. Kiviä ei ollut kuin muutama. Ne oli sinne joku tuonut, sillä ne olivat niin selvästi pelkästään kovan, sileän kallion pinnalla, ettei kukaan voinut kuvitella edes unissaan niiden lähelle minkäänlaista koloa tai halkeamaa, missä voisi jokin sopuli tai myyrä piileskellä. Yksikään kettu ei viitsisi juosta jolkuttaa tutkimaan noin selvää kalliopintaa. Mietti Taavi ja ymmärsi samassa, että sehän olisikin turvallinen paikka Pyyrouvan pesälle.Kun munavaihe olisi ohitse, pääsisivät poikaset kipittämään läheiseen, sammaleiseen metsään. Sellaiseen kuusien suojaamaan, jollaiseen niiden pesäkin olisi pitänyt kyhätä, mutta kyllä se näinkin taitaisi onnistua…Taavi kanniskeli munat kanervan keskelle, kunhan pyyrouva oli ensi sitä hiukan ruohoilla, tietysti kuivaneen keltaisilla tai ruskeilla suolaheinillä, pehmentänyt ja pesämäiseksi muotoillut.Vaikka ihan vierestä katsoi, ei Taavi erottanut munia, eikä pyyrouvaakaan kanervan ja ympäröivien kivien joukosta. Niin samanvärinen oli munien ja höyhenten väri ympäristön kanssa, että se sulautui siihen täysin näkymättömäksi.

Pyyrouva kiitteli ylitsevuotavasti ja pitkään ja lupasi seuraavana kesänä laittaa pesänsä jonnekin metsään, oksien alle piiloon.Taavi oli oikein iloinen pystyttyään auttamaan linturouvaa, joten hän lähti tyytyväisenä juosta kipittämään tonttulaa kohti, kaikenlaiset tuumailut mielestään heittäneenä.Kotimatkalla hänen mieleensä juolahti, että hänhän voisikin kysyä mieltään askarruttavista asioista Roosalta, jahka Roosa taas tulisi tonttulassa käymään. Roosa oli vanha ja viisas, hän voikin varmasti kertoa monista asioista, että miksi ne ovat juuri siten järjestetty. Niin Minä teenkin.

 

©Aikaa lapselle - Blogi

Kirjoittanut Irja Kautto

Lukija Pia Koivuniemi

Kuva Veera Miettinen