Luukku 16
Nestori kertoo sadun
Tonttukoulussa oli hyvin levoton tunnelma. miltei kaikki, yleensä niin kiltit ja opinhaluiset tontut kieppuivat työpöytiensä ääressä hyvin levottoman oloisesti. Ainoastaan kaikkein tunnollisimmat oppilaat jaksoivat olla hiljaa paikoillaan ja odottaa tyyninä Nestorin ohjeita.
Nestori, vanha ja viisas, katseli oppilaitaan miettivästi ja tuumaili sitten” Taitaa olla kevääntulon riehakkuutta ilmassa. Sillehän ei mitään voi. Mitähän jos yritettäisiin yhdessä rauhoittua. Onhan se näin keväällä vaikeaa, kun on niin kaunis ja lämmin ilmakin, mutta helpottaaksenne oloanne, kerron teille sadun. Etteköhän te sentään kykene sadunverran itseänne hillitsemään ja paikoillanne hiljaa istumaan”.
Tontut olivat hiukan noloja. Tiesiväthän he, miten tärkeää oli olla tarkkaavainen koulutunnilla, mutta kun jokaisella oli niin valtavan kova into rynnätä ulos ja keväiseen metsään tutkimaan mitä kaikkea sieltä näin pitkän talven jälkeen löytyisi.
Niin jokainen tonttu istui selkä suorana tuolilleen näyttääkseen Nestorille, että kyllä he osaisivat olla kiltisti ja rauhallisestikin, koska Nestorikin ymmärsi heidän pientä kurittomuuttaan. Nestori istui mukavaan keinutuoliinsa, rykäisi ja aloitti kertomisensa.
” Oli täysikuu ja kova pakkanen. Tiheän metsän keskellä oli aika suuri puuton alue. se näytti hyvin salaperäiseltä, ainakin näin yöllä, kun sinertävän valkoisella hangella lepäsi kuutamon siihen taikomia pitkiä tummia varjoja. ne näyttivät ihan pitkiltä mustilta ja kyhmyisiltä sormilta. Mutta hetkinen! olihan siellä jotain muutakin, sellaista, joka liikkui ja oli se mitä hyvänsä, se tärisi kylmästä. Sen varpaita palelsi ihan hirveästi ja kylmä tärisytti sitä edestä taakse ja takaa eteen ja vasemmalta oikealle ja päinvastoin. Korviakin pakkanen nipisteli ja sen häntäparkakin oli ihan tunnoton kylmästä.
Tämä palelevainen olento oli pikkuinen peikko. Niin pieni ettei sillä ollut vielä edes nimeä. Se kuului pörrökarvaisten peikkosukuun ja juuri
sen nuoruudesta johtuen, sillä ei vielä ollut jaloissaan lämmittävää karvapeitettä. Oli hirvittävän kylmää seisoa pakkasyönä lumessa paljain jaloin ypöyksin ja vielä keskellä vierasta metsää. Varsinkin kun oli vielä ihan pikkuinen, silloin paleltaa ja pelottaa ja itkettää. Pieni peikkopoika paleli ihan syvälle sisuskuntaansa saakka. Se yritti katsella ympärilleen, jos vaikka näkisi äitipeikko Suleiman tulla rymyävän metsästä etsiskellen kadonnutta kullanmuruaan. Mutta ei- Hangella pysyivät varjot liikkumattomina ja puiden alla oli säkkipimeä hiljainen ryteikkö, johon ei kuunvalo ylettynyt. Vaikka kyllä se yritti, mutta ei saanut valoaan ujutetuksi ryteikköön mistään rakosesta.
Peikko, jolla ei vielä ollut nimeä alkoi uikuttaa. Se osasi uikuttaa oikein surullisesti. Sen suuri suu vapisi ja sen pienet mustat silmät täyttyivät kuumista kyynelistä. Se itki ja sitä kadutti. oli näet sen oma syy, että se seisoi siinä palelemassa. Äitipeikko oli kantanut sitä selässään paksussa jäniksen karvasta kudotussa pussissa, jossa sen oli ollut mukavan lämmintä kököttää suojassa pakkaselta. he olivat menossa sukuloimaan metsän toisella laidalla asustelevien serkkujen luokse, sillä peikot olivat hyvin sukurakkaita ja huolehtivat toisistaan ylen määrin.
Pieni nimetön peikko oli kuitenkin hyvin utelias ja siksi se olikin halunnut nähdä minkälainen olisi vieras metsä kuutamossa.
Se oli repinyt pienellä terävällä puukollaan hiukkasen säkinpohjaa nähdäkseen ulos, mutta olikin osunut sauman ompeleeseen, jolloin koko säkin ommeltu pohjasauma ratkesi ja siitä repeämästä putosi yllättynyt peikkolapsi kylmälle hangelle. Se oli pelästynyt putoamisesta niin kovasti, ettei ollut ymmärtänyt edes huutaa äidilleen, että oli säkistä tippunut.
Siinä se nyt seisoi peläten palelemassa ja uteliaisuuttaan katumassa.
Samassa lumi pöllähti sen veressä, kun joku iso valkoinen otus tulla tömähti sen eteen. Se näytti peikosta erittäin vaaralliselta.
Sillä oli mahtavan suuret korvat ja punaiset silmät. Takajalat olivat valtavan suuret ja omituisesti taitoksissa otuksen alla. Etujalat taas olivat paljon pienemmät ja sirommat. Se oli kauttaaltaan valkoisen karvan peitossa, paitsi nenä, joka oli vaaleanpunainen, eikä sillä ollut edes kunnon häntää. Olipahan vain pieni pöyheä pallo hännänvirkaa toimittamassa.
Peikkoressu pelästyi niin ettei pystynyt paikaltaan hievahtamaankaan. otus nuuhki kuuluvasti pelokasta peikkoa ja sen vaaleanpunainen nenä ja valkoiset viiksikarvat vipattivat hyvin vaarallisen näköisesti, sitä mieltä ainakin peikko oli.
Kun otus oli nuuhkinut peikkoa joka puolelta, kierrellyt sitä ja katsellut sitä, se istahti suurten takajalkojensa päälle, raaputti miettiväisen näköisenä vatsaansa ja sanoi” Mikäkös se oikein ollaankaan? Ainaskaan et ole mitään syömisen puolta, et ainakaan tuoksu sellaiselle!”
Olen pieni vielä nimetön peikkopoika” Sanoi peikko pienellä pelokkaalla äänellä.
Valkoinen otus väläytti isoja valkoisia hampaitaan ja näytti hyvin epäluuloiselta. Peikko ei tiennyt, että otus oli hyvin jukuripäinen jäniksenpoikanen-suuren poikueen nuorimmainen, joka aina käsitti asiat väärin, mutta ei koskaan myöntänyt olevansa väärässä. Lisäksi se kuunteli kaikki asiat niin huolimattomasti, että se ei oikeastaan koskaan tiennyt varmasti, mistä oli milloinkin puhe. Muut jänislapset sanoivatkin tätä nuorimmaista ihan kurillaan Kaikkitietäväksi. Jäniksenpoika taas uskoi ihan tosissaan tietävänsä kaiken, eikä vaivautunut koskaan ottamaan asioista paremmin selvää, vaan piti itseään oikeassa olevana, vaikka olisi kuullut asian ihan miten väärin tahansa.
Nyt Kaikkitietävä oli hyvin hämmästynyt, sillä se oli taas kuullut väärin ja luuli olevansa tekemisissä puhuvan PEITON kanssa.
Sitä ihmetytti hiukan ”peiton” ulkonäkö, mutta sitten se ajatteli pienillä jäniksen aivoillaan, että tuohan onkin vasta poikanen. Jahka se siitä vanhenee, niin ehtiihän se siitä hyvinkin levitä ja litistyä ja muuttua muutenkin ohkaisemmaksi. Siitä voikin vanhemmiten tulla erityisen lämmin ja mukava peitto.
Kaikkitietävä katseli peikkoa miettien, sanoi sitten” Kuulesken, tulesken meille! Äitijänö on juuri keittämässä meille kaalisoppaa yö murkinaksi. Sitä riittää kyllä sullekin ja saisithan sinä lämpöisessä kyökissä ton mahdottoman palelemistärinäsikin lakkaamaan ja olishan noitten toistenkin hyvä nähdä peitonpoikanen, joka osaa puhua.”
Peikko lähti, kylläkin epäröiden, jäniksen matkaan. Siinä olikin peikolle kova homma. Jäniksethän liikkuvat loikkien ja sinne tänne pompahdellen, eikä sellainen ollut ollenkaan mukavaa pienelle hyvin lyhytjalkaiselle peikonlapselle.
Hyvin nopeasti peikko oli aivan rättiväsynyt, mutta onneksi Jänölään ei ollut pitkä matka. Kaikkitietävä tempaisi kotinsa oven auki ja huusi ”Kattosken äitijänöliini, mitä minä toin meille kaalisopalle, puhuvan peiton!”
”Toit MINKÄ?” kysyi äitijänis huuli pyöreänä hämmästyksestä.
”No peiton, peiton! Ja sillä on kylmä ja on se vissiin nälissäänkin” Kimitti jäniksenpoikanen ja loikki peremmälle huoneeseen.
Peikkopoloinen seisoi huohottaen ovella ja oli ihan lopussa, eikä se osannut päättää jäisikö vai karkaisiko takaisin ulkosalle, kylmään ja yksinäiseen oloon.
Jäniksiä oli ainakin kuusitoista, isoja ja pieniä. Kaikilla oli nuo vaarallisen näköiset vipattavat viikset ja punaiset silmät ja niiden kuononkärki tuhisi vaarallisen oloisesti, kun ne nuuskien yrittivät ottaa vieraasta selvää.
Äitijänis sanoi lempeästi” Tulehan peremmälle pikkuressu. Sinähän olet aivan kuin jääkalikka. Kuinka noin pikkuinen on aivan yksin liikkeellä ja vielä öiseen aikaan? Vai eksyitkö muista joulukuusta hakiessanne?”
”Ei kun minä putosin, kun säkki, jossa äiti minua kantoi, meni rikki ja minä putosin hangelle, enkä huomannut äitipeikolle huutaa, että putosin, kun minä itse tuhmuuttani sitä säkkiä revin. Halusin nähdä kuutamoisen metsän” Selitti peikko surkeana ja hampaat kylmästä kalisten.
” Ai jaa! Sinä olet peikkolapsi” nauroi äitijänis. ”Tuo kaikkitietävän kuulo on ihan omaa luokkaansa. Vai muka puhuva peitto! Tulehan nyt syömään. Sinun häntäsikin näyttäisi olevan ihan jäässä, että ihan kalisee.”
”Oi voi” Vaikersi peikko. ”Minun häntäni on ollut aina hieno ja hyvin notkea. Olen ollut ikäisistäni ainoa, joka on pystynyt huiskaisemaan ilmaa hännällään kahdeksansataa kahdeksankymmentäkahdeksan ja kolme neljäsosaa, vieläpä juostessani! Voi voi pystynköhän enää koskaan huiskaisemaan häntäparallani edes viitosta?” Peikko katsoi surullisena nyt jo sulavaa häntäänsä, jolla se vaivalloisesti ja häntä täristen pystyi vain kovasti ponnistellen huiskaisemaan ilmaan vapisevan ja vinossa olevan kolmosen.
” Lapsikulta, odottele kaikessa rauhassa, kunnes häntäsi on sulanut aivan kokonaan. Kyllä se varmasti on sitten entisessä kunnossa. Jouluna pystyt sillä huiskaisemaan mitä ikinä tahdot! ”Näin lohdutti isäjänis peikkoa. ” Syöhän nyt keittosi, sekin lämmittää ja on takuulla hyvää. Onhan sen meidän mamma keittänyt ja kyllä meidän mamma osaa.”
Peikko söi kaalikeittonsa, kiitti kauniisti ja alkoi jo mukavasti lämmetäkin. Sitten se kysyi” Mikä se joulu on? Minä en ole sellaisesta kuullutkaan”
” Ettekös te siellä Peikkolassa ole joulusta mitään kuulleet?” Ihmettelivät jänislapset kuorossa silmät kimmeltäen.
”Älkäähän nyt lapset” Torui isäjänis.” Emmehän mekään mitään joulusta tietäisi, jos en tässä muutama vuosi taaksepäin olisi käynyt lähikylässä ihmisten porkkanaviljelmällä vähän ruokaa haeskelemassa. Siellä kuukkelehti ihmisten kesy jänis, jota ihmiset sanoivat kaniiniksi. Se on meitä pienempi, niin että voi se ollakin vierasperäinen kaniini. Se kaniini oli myöskin syömisen toimessa siellä pellolla ja rupesimme siinä syömisen lomassa kertoilemaan toisillemme viimeaikaisia kuulumisia. Siltä kaniiniltahan minä joulusta kuulin.
Kaniini asustelee työkseen ihmisten pihoissa, joten kyllä se nämä jutut tuntee ja tietää. Sehän oleskelee niiden ihmisten kanssa ihan sisälläkin ja kyllä niitten asunnoissa on ihmettä kerrakseen.”
” Niin, niin, mutta mikä se joulu on? Kysyi peikkopoika uudestaan jo hiukan tuskastuneena.
” No katsos ei me ihan tarkalleen tiedetä sitä, mutta jotain suurta ja ihmeellistä sen täytyy olla, kun jouluna, niin kaniini kertoi, ihmiset tavoistaan poiketen syövätkin vasta yöllä. Sellaista ne eivät normaalisti tee, joten joulun täytyy olla jotain todella merkittävää. Silloin ihmiset myös tulevat tänne metsään, ihan joukoittain. Ollaanhan me se jo kauan huomattu ja kovasti ihmetelty. Ne kiertelee ja kaartelee pitkin metsiä. Ne katsos etsivät itselleen omaa joulukuusta. Niillä on mukana joitain oudonnäköisiä esineitä, joilla ne sitten joko takovat tai jotenkin hankaavat puun poikki ja laahaavat sitten mukanaan. Kaniini kertoi, että vaikka ne ensin kaatavat sen puun ihan pitkin pituuttaan maata vasten, niin kun he saavat sen sisälle asuntoonsa, ja vaikka ne ovat sen puun juuri kaataneet, ne haluavat kuitenkin nostaa sen taas ihan pystyyn siellä sisällä. Sehän on ihan käsittämättömän hölmöntuntuista puuhaa, mutta ihmisethän ovat nyt niin omituisia. Sitten kun puu on taas pystyssä, niin ihmiset laittavat sen oksille kaikkea outoa tavaraa. Kaikenlaista riippuvaa ja kimaltelevaa ja latvaan he sitovat tähden. Millä ihmeen keinolla ne sen tähdenkin ovat kesyttäneet ja alas hilanneet? Sitä ei millään voi ymmärtää, ei ainakaan tällainen metsäjänis.
Liekkejäkin siihen laitetaan, mutta sellaisia outoja kun ne eivät sitä puuta polta poroksi, vaan loistavat ja valaisevat ihan kesysti illasta toiseen. Se tuntuu kyllä aika ihmeelliseltä, mutta kaniini vannoi, ettei se valehtele. Ja minä kyllä uskon sitä.” Jouluyönä ihmiset kantavat eläimilleenkin herkkuja vielä myöhään illalla ja ovathan he joskus tänne metsäänkin ruokaa tuoneet linnuille, peuroille ja meille jäniksille myös. Jouluna kuulemma ihmiset ovat sopineet sellaisesta asiasta kuin Joulurauhasta. Se on sitä, etteivät ihmiset riitele naapuriensa kanssa, eivätkä he metsästä meitä metsäneläimiä ollenkaan, vaikka me heidän nenänsä edessä loikkisimme.
Niin että kyllä meillä on syytä juhlia niin mukavaa asiaa kuin joulua” Lopetti isäjänis puheensa.
” Voi hurja!” huudahti pikkupeikko ja sen suu loksahti ihmetyksestä auki.
” Hyvänen aika onpas sinulla iso suu” huudahti äitijänis peloissaan ja vetäytyi kauemmas vieraastaan, hätistäen samalla lapsosiaan kauemmaksi isosuisesta peikkolapsesta.
”Anteeksi kauheasti. Ei ollut tarkoitus pelotella” Mutisi peikkopoika katuvana. ” Se mitä kuulin oli niin ihmeellistä ja omituista, etten muistanut pitää varaani ja siksi suuni loksahti niin suureksi. Yleensä minä pidän sen niin pienenä, etteivät ystäväni suotta pelästyisi”
”Mutta kuinka noin pienellä voi olla niin suuri suu?” Kysyi eräs pikkuinen pelosta vapiseva jänön lapsi.
” Katsos se on meidän peikkojen ainoa puolustuskeino” vastasi pikkupeikko. Me ollaan kaikki ihan oikeasti hirveän arkoja ja hyväntahtoisia, emmekä me haluttaisi tapella kenenkään kanssa tai edes satuttaa ketään. Niinpä me olemme saaneet niin ison suun, ettei meidän tarvitse kuin suumme aukaista ja vähän murista niin jokainen, joka sen näkee, pötkii kauhuissaan karkuun, eikä meidän koskaan tarvitse ruveta tappelemaan kenenkään kanssa. Yleensä me pysyttelemme visusti piilossa, sillä ei se toisten pelotteleminen meidän mielestä hauskaa ole.” Peikkopoikaa selvästi hävetti oma pelottavuutensa. Koko Jänölän väki tuijotti peikkoa hiukan kauhistuneenoloisesti, mutta koska jäniksillä on lyhyt muisti, niin pian koko lapsikatras unohti pelkonsa ja leikki ja telmi peikkopojan kanssa minkä ennätti. Ja peikko piti suunsa visusti hyvin pienenä.
Äkkiä isäjänis nosti korvansa pystyyn, kallisti päätään ja huudahti” Mikä ihme tuo ääni on? En ole eläissäni tuollaista kuullut. Kaikki lopettivat leikkinsä ja nostivat korvansa pystyyn ja kuuntelivat tarkasti. Totta tosiaan! Ulkoa kuului outoa ääntä!
Se oli matalaa, surullista ja kuitenkin kutsuvaa ja jollain tavalla niin humisevaa, vähän niin kuin tuulen huminaa puissa, silloin kun on oikein kova tasainen tuuli valloillaan ja humistaa puiden oksia. Sellainen ääni sai kaikkien jänisten karvat pystyyn, mutta pikkupeikko ponnahti ovelle ja huusi” Sehän on mun äiti! Noin kutsutaan pieniä peikkoja, joilla ei vielä ole edes nimeä. Äiti on tullut minua etsimään!”
Sitten se vielä kiitteli kaikkia mukavasta seurasta ja lämmöstä ja hyvästä ruuastakin se muisti kiitellä. Sitten se juoksi onnellisena oman äitinsä luokse, joka jo olikin löytänyt poikansa omituisesti kiemurtelevat jäljet ja alkanut niitä seurata hyvin kummastuneena.
Kun he olivat taas kotiluolassa ja pikkupeikko oli kertonut äidille koko seikkailunsa ja saanut iltamaitonsa, jopa lämmitettynä, niin pikkupeikko käpertyi onnellisena äitinsä viereen samalvuoteelle ja sanoi hyvin unisesti ja vähän epäselvästikin. ” Joulu taikka ei, mutta minusta on ylivetoparasta, kun pääsee omaan kotiluolaan ja oman äidin syliin...” Sitten se nukahti ja nukkui rauhallista peikonunta omassa tutussa luolassa.
Mutta jukuripäinen jänis Kaikkitietävä kertoili vielä vaarinakin poikasten poikasilleen tarinaa siitä, kun hän oli ihan pikkuisena jäniksenpoikasena ollessaan tuonut talvipakkasella kotikoloon ulkoa löytämänsä PUHUVAN PEITON, eikä kukaan, eikä mikään saanut sitä uskomaan, että oli kuullut väärin.
Tähän Nestori päätti kertomuksensa ja tonttulapset, jotka arvasivat, ettei Nestori suinkaan heitä ilman mitään opetusta päästäisi pois luokasta, olivat kuunnelleet tarkasti, että osasivat vastata, jos Nestori heiltä jotain sadusta ja sen kuuntelusta kysyisi.
Kyselihän Nestori, mutta niin hauskasti, että ketään ei harmittanut. Nestorikin oli mielissään, sillä niin hyvin jokainen oli tarinaa kuunnellut, että jokaiseen kysymykseen kaikki osasivat vastata.” Kylläpä te olette järkevöityneet!” Kehaisi Nestori oppilaitaan.” Te osaatte kuunnella hiljaa ja vielä painaa mieleenne asioita. Se on erittäin hyvä asia.” Myhäili Nestori tyytyväisenä.
Kun Taavin kummitäti Roppi-Roosa sattui tulemaan kummilastaan katsomaan niin Taavi osasi ja muisti koko sadun sanasta sanaan ja kertoi sen kiinnostuneelle kuulijakunnalleen, jonka muodostivat: Kotihiiri perheineen Roppi-Roosa ja tietenkin Taneli isätonttu ja Viivi äititonttu. Kylläpä he kuuntelivatkin tarkasti. Roosa poikkesi vielä Joulu-Ukon luonakin ja kehui Taavin hyvää muistia. ”Ei ole mitään hätää, ainakin muisti pelaa” Hän sanoi Joulu-Ukolle.” Eipäs ainakaan unohtele tulevaisuudessa lasten nimiä taikka osoitteita. Hyvin, kovin hyvin seuraajasi etenee opintiellänsä, vaikka joskus vieläkin ärripurriäksyily ottaa vallan. Mutta onhan hän vielä kovin nuorikin, vasta lähellä neljääkymmentä ikävuottansa.
Hänellä on vielä paljon aikaa kouluuntua mukavaksi ja leppoiseksi Joulupukiksi.”
Kirjoittanut Irja Kautto
Lukija Pia Koivuniemi
Kuva Veera Miettinen
