Luukku 4

Taavi oppii uuden asian  osa 1 

  

Taavi huokasi. Hän vilkaisi salavihkaa sivuilleen; kukaan ei näyttänyt huomaavan hänen surkeuttaan. Se suututti Taavia. Hän lyyhistyi ihan kaksin kerroin ja huokaili sangen kuuluvasti. Mitään ei tapahtunut! Ei kai ne kaikki ole tulleet kuuroiksi, hän mietti katkerana. Muut tontut tulivat ja menivät omia asioitaan ja töitään hoidellen eivätkä kiinnittäneet mitään huomiota Taaviin. 

Kyllähän Taavi tiedettiin: Hän oli joskus omituisen kiukkuinen ja pahantuulinen. Suuttuikin mitä kummallisemmista asioista. Toiset tontut olivat jo aikoja sitten lakanneet seuraamasta Taavin edesottamuksia. Vähän ajan päästä Taavi oli taas ihan oma mukava tonttu Taavi. 

Nyt Taavi oli alkanut murista siitä, kun lähettitonttujaoston päätonttu oli määrännyt sopulivauvalle vietävän lääkepakkauksen viejäksi sellaisen tontun, jolla oli siniset silmät ja vaaleankellertävä kihartuva tukka. Taavi oli ilmoittautunut vapaaehtoiseksi lääkettä viemään. Päätonttu oli kuitenkin ihan ystävällisesti sanonut, että olis parempi, jos joku vaaleampitukkainen menisi, koska Taavin musta tukka saattaisi pelottaa pientä jo muutenkin sairasta sopulivauvaa. Se voisi olla sairaalle vauvaparalle vaarallista. 

Voi miksi minulla pitääkin olla niin ruma tukka, että se pelottaa pienet lapsetkin ihan vaarallisen sairaaksi. Silmäniki ovat kaikkea muuta kuin siniset voi, voi sentään. 

Taavi vajosi itseään sääliessään ihan pieneksi harmaaksi kasaksi, niiskutti ja huokaili kuin käymistilassa oleva sianruoka. 

Kaksi tonttua Fantasia ja Kikatus kulkivat ohitse. Fantasia katsoi ihmeissään Taavia ja sanoi” Katsos Taavihan on kuin keväinen kellariperuna: Pikkuinen, kurtussa ja vielä pihahteleekin samanlaisesti!” 

Tietysti Kikatus purskahti nauruun. Siitä hän oli nimensäkin saanut, liian herkästä nauramisesta. 

Taavia itketti entistä enemmän” Kaikki vaan aina pilkkaavat minua” hän jupisi hiljaa puseronsa hihaan. Oli hirveää olla näin kauhean ruma. 

Samassa kopsahti työpajan ovi ja sisään kopsutteli Roppi-Roosa korkeakorkoisissa kirkuvan punaisissa saappaissaan. 

” Hei hoi, että korvissa soi 

Jalkojain säästin. kun kyydissä pääsin. 

Näin hän huikkasi iloisesti. Hän oli tullut Kettu Ketaleen kyydissä ja vauhti oli ollut huimaa. Kaikki ryntäsivät heti hänen luokseen ja kyselivät apua vaivoihinsa. Sellaisia olivat hiertyneet kantapäät, kipeytyneet hartiat, pienet palorakkulat, yskänköhä, nuha ja kurkun käheys. Sellaisin vaivoihin joiden vuoksi ei oikein viitsinyt lähteä sairastupaan mutta jotka olivat kiusallisia haittoja työtä tehdessä. 

Roppi-Roosa neuvoi ja opasti, jakeli voiteita ja lääkitsi. Hän myös jakeli kaikille makeita kerkkäkarkkeja suun makeudeksi ja hammaspeikon estoon. Jokainen sai myös kuusenkerkkä siirappia tulevia yskäepidemioita varten, niitä kun aina tuli ja meni tonttulassakin. 

Kun kaikki olivat tulleet autetuiksi ja palanneet takaisin työpöytiensä ääreen Roosa istahti Taavin viereen ja kysäisi: 

” Mikäs Taavia jurppii 

kun varpaitaan kurkkii 

Kerros Roosalle huoles 

se helpottaa jo puolet! 

  

” No...no...kun” Mutisi Taavi ääni väristen. ” Kun minulla on musta tukka eikä tonttumaisen vaalea. Silmänikin ovat mustat eivätkä siniset...ja kun minä olen niin kamalan näköinen, että vauvatkin tulevat ihan kipeiksi, jos minä niille veisin lääkettä...” Taavi jo vollotti suureen ääneen. 

” Sisso poikaseni” Roosa torui hyvin lempeästi. Hän tiesi, että Taavilla oli ihmislapsen mieli. Ihmiset käsittivät usein asiat päin honkia ja vielä suurentelivat kuvittelemiaan vääryyksiä. 

Tonttuutta täpötäynnä olevat tontut olisivat ymmärtäneet heti, ilman selityksiä, että sairaalle pienokaiselle lääkettä toimittavan pitäisi olla mahdollisimman paljon potilaan äidin näköinen, ettei lapsiparka rupeaisi vierastamaan ja alkaisi parkua koska parkuminen nostaisi kuumetta. Se taas ei olisi sairaalle hyväksi. 

Roosa selitti asian Taaville ja kyllä Taavi sitten ymmärsikin, että ei kukaan tullut sairaaksi hänen ulkonäkönsä vuoksi, vaan siitä että lapsi ei tuntenut vielä ketään muita kuin oman äitinsä. On siis parempi, että samat värit ja suurin piirtein sama koko riittivät luomaan vauvalle tutun ja turvallisen olon. Taavi rauhoittui jo ja oli iloinen, vaikka sanoikin että olisi paljon mukavampaa ja helpompaa jos ei tarvitsisi aina olla niin erinäköinen kuin muut tontut. 

Taavi kysyi Roosalta ”Kun olit pieni niin kysyttiinkö sinulta koskaan ovatko peikot sinut tuoneet? Onhan sinulla tuollainen sininen tukkakin” 

Roosa mietti hetken ja kysyi: Mitäs mieltä sinä olet minun tukastani? 

Taavin tuli ihan kuuma ja nolo olo. Miten ihmeessä hän voisi sanoa Roosalle, että sininen tukka oli jotenkin luonnottoman näköinen… Sehän on vielä oudompi tukanväri kuin Taavilla. 

Mutta hyvänen aika! Se oli omituinen, kun sitä katsoi ensikerran. Siihen kuitenkin tottui äkkiä ja sitten se vaan…. niin se näytti... Taavi oikein ällistyi: Sehän näytti ihan mukavalta, kun sitä oikein reilusti katseli. 

Taavi oli niin ällistyneen näköinen, että Roosaa alkoi naurattaa. 

” Poika kulta minulla oli lapsuudessani samanlainen vaalea tukka kuin muillakin tontuilla. Minä vain olin niin tyhmä, että en ollut siihen tyytyväinen ja siksi keittelin erilaisista yrteistä hiusväriä saadakseni itselleni kaikkein kauneimmat, ihanan kullanväriset ja kiiltävät hiukset. Kauniimmat kuin kellään muulla ja tällainen oli tulos. 

Olisinhan minä saanut alkuperäisen värini takaisin mutta vaikka aluksi itkien pettymyksestä niin päätin kuitenkin pitää tämän värin. Näin muistaisin, että värillä ei ole väliä vaan sillä mitä niiden hiusten alla on. 

” Muistuttaakos nuo sinun saappaasikin jostain?” Uteli Taavi ja pelästyi sitten uteliaisuuttaan. 

” Se onkin oikea tarina” sanoi Roosa ja siirtyi mukavampaan asentoon. Että jaksaisi paremmin kertoa tarinan saappaistaan. 

 

Jatkuu huomenna 

 

 

©Aikaa lapselle - Blogi

Kirjoittanut Irja Kautto

Lukija Pia Koivuniemi

Kuva Pauli Koivuniemi