Luukku 15
Taavin piti nyt toimittaa
siililapsi äitinsä helmoihin niin, ettei Ollikaiska tekoa huomaisi, koska kun
Joosua olisi poissa ei Ollikaiska touhuissaan muistaisi, joten se ei siis jäisi sitä
kaipaamaankaan. Oravalapset osaisivat puolestaan täystyöllistää äitinsä niin,
ettei tämä yhtään lisälasta pesäänsä haikailisi.
Taavi mietti miten menettelisi.
Kyllä oli hankalaa.
Oravarouvan koti oli hyvin
harvassa kuusikossa, joten näkösuojaa ei juuri ollut. Kaiken lisäksi Ollikaiska oli tullut takaisin
ruuanhankintaretkeltä, joten se ei lähtisi minnekään vielä pitkään aikaan mutta
pesältä se olisi saatava pois lähtemään. Sen tarkkoja silmiä ei mikään eikä
kukaan pesän lähistöllä liikkuva millään keinolla välttäisi.
Sitten Taavi keksi tietäen Ollikaiskan hyväsydämisyyden ja
uteliaisuuden hän päätti käyttää niitä hyväkseen. Taavi käveli reilusti
näkyvillä menoaan millään lailla salaamatta, kohti oravan pesäpuuta. Hän kulki
omituisesti laahustaen ja olkapäät lysyssä ja päätäänkin alakuloisesti
riiputtaen. Tultuaan ihan pesäpuun juurelle Taavi heittäytyi maahan ja alkoi
teeskennellä itkevänsä ihan ääneensä, ikään kuin suuren murheen vallassa. Ollikaiska tuli alas, että rapsahti.
”Voi poikareppanakultaseni
mikäs sulla on murheenas, kun tollaviisiin ulajat?” kyseli Ollikaiska nenä uteliaasti vipattaen.
Se seisoi; siis Ollikaiska, takajaloillaan ja piteli etutassujaan sydämensä kohdalla. Niin
kovasti se otti osaa toisen murheeseen.
” ”Kun minä... kun minä pidän
niin kovasti koulusta… nyyhkytti Taavi.
” Jassoo! Tartteekos sun semmotten asian takia tollaviisiin porata?” ihmetteli orava.
” No kun LUULIN kuulleeni, että
peikon ilkimykset ovat hajottaneet koko koulutalon.” Mutisi Taavi hyvin
epäselvästi.
” TsaTsat oiskoosken tossa niin mittään perrää?” epäili Ollikaiska, mutta kun Taavin tekoitku vain
yltyi, niin oravarouvan sydän heltyi ja se sanoi: ”Ootappas kotvanen minä häntä pyyhkäsen kattomaan onko asijassa mittään perrää.”
Sitten oravarouva vilisti kohti
koulua ja Taavi yhtä vikkelästi puuhun.
Taavi sieppasi siililapsen ja
toi sen varovasti mutta hyvin kiireesti alas, sillä Ollikaiska oli tunnetusti nopea
liikkuja, ja palautti Joosuan äidilleen. Ehtipä vielä heittäytyä puunjuurelle
pitkäkseen muka suremaan koulutalon hävitystä. Siinähän oravarouva jo palasi
puuskuttaen mutta hyvin iloisena:” Ei sitten mittää perrää! Talo on niinkus ennenki. Ei edes akkunat ole särössä” se raportoi
Taaville voitonriemuisena.
” Voi kiitos kiltti Ollikaiska!” huudahti Taavi” olet auttanut
minua enemmän kuin arvaatkaan!”
Taavi hypähti ylös ja
kumarsi Ollikaiskalle kohteliaasti ja livisti
sitten tiehensä eli kohti kouluaan, koska oli jo suoriutunut annetusta
tehtävästä.
” Kaikkee kummaa ne kersat saavattenkii pääkoppaansa” mutisi orava
ja kapusi pesäänsä. Siellä se kauhistuneena löi pieniä tassujaan yhteen ja
huudahti”: Voi tokkiisa lapsikultuseni enkösten minä ole teitille tänään mitään murkinaa muistanut antaakaan, kun ootta tommottisii ruipeloita. Ootta käyny niin kaposiksikin, että pesässä olis tilaa, vaikka viidelle
muulle oravalapselle. Voi voi!”
Mutta puun juurella keinutteli
hyvin onnellinen Siiri siiliäiti poikaansa ja lauloi sille kaikkein kauneimmat
ja hymisevimmät kehtolaulut, joita siililapsille koskaan oli laulettu.
Taavikin sai Nestorilta
kiitokset.” Pelastaminen oli hyvin suoritettu eikä Ollikaiskalle tuotettu surua, vaan hän
sai jäädä siihen uskoon, että oli pystynyt auttamaan surullista tonttupoikaa.
On hyvä aina ottaa huomioon
muiden tunteet. Pahan mielen saa jokainen niin helposti ja kuitenkin sen voisi
usein estää omalla toiminnallaan ja ajattelemalla aina tekonsa seurauksia.”
Sanoi Nestori.
Jokainen tonttu joutui
näyttämään taitonsa vuorollaan, jokainen erilaisessa tehtävässä. Eräskin joutui
ratkaisemaan, miten saisi jäniksen poikasen turvaan, kun se oli
loikkinut kallionkoloon, josta se ei päässyt pois kuin yhtä reittiä.
Ja sen ainoa reitin tukkeena virnisteli Kettu keikari aikoen jänislapsen
paistikseen.
Toisen piti saada itsepäinen ja
hyvin laihtunut ankanpoikanen uskomaan, ettei se voinut syödä käpyjä eikä
kiivetä puuhun räpyläjaloillaan. Siinäpä olikin hommaa kerrakseen. Kaikki
lapsethan ovat samanlaisia mitään mitä vanhemmat sanovat ei uskota ei sitten
millään, lapset kun luulevat olevansa hyvinkin eteviä ja viisaita.
Myyrä Rämäpää ja supikoira
Suloinen täytyi jollakin keinolla saada olemaan kunnolla ja jättämään maassa
olevat linnunpesät rauhaan ja niissä olevat munat syömättä…
Hermanni hirven hampaasta oli
kruunu haljennut ja siihen ilo mennyt likaa ja se oli päässyt tulehtumaan.
Hammas täytyi kuitenkin saada hoidetuksi, vaikka Hermanni oli kivusta ihan
sekopäinen ja puski ja potki jokaista, joka yritti lähestyä sitä….
Käärme Ruubert täytyi saada lähtemään
lammelta, että sammakkolapset voisivat tulla taas uimakouluunsa. Ja täytyihän
muidenkin päästä veteen muuten niiden iho kuivuisi ja olisi niille kuolemaksi.
Veteen pääsyhän oli sammakoiden elinehto…
Töitä oli
kaikenlaisia, nämäkin, jotka tässä luettelin ja vielä paljon muita.
Kaikista tontut suoriutuivat kiitettävästi. Nestori oli oikein ylpeä
oppilaistaan.
Tonttujen menetelmiä en paljasta
mutta voithan itse miettiä mikä näistä tapauksista johtaisi toivottuun
lopputulokseen.
Kun ilta koitti niin
tonttukisällit, niin kisälleiksi heitä nyt alettiin kutsua, menivät koteihinsa,
olivat he jokainen hyvin uuvuksissa mutta huisin onnellisia.
Jokainen heistä vuoteelleen
kellahtaessaan huokasi puolinukuksissa:
Kyllä tonttuilu on kovaa hommaa.
Ja niin varmasti onkin.
Kirjoittanut Irja Kautto
Lukija Pia Koivuniemi
Kuva Veera Miettinen
