Luukku 11
Taavi tapaa kotkan
Kotkanpoika Kekkeruusi lentää
kaarrellen metsän yläpuolella nauttien lämpenevästä ilmasta ja laajoista
näkymistä. Ilmavirrat kantoivat sitä niin, ettei sen tarvinnut paljoa siipiään liikutella, sen verran vain, että pysyi oikeassa suunnassa. ”On eloni ihanaa!” se hyräili itsekseen ohuella
äänellään, sillä isosta ja pelottavasta koostaan huolimatta sillä oli karhean
kimeä ohut ääni. Se olikin Kekkeruusin suurin huoli ja häpeän aihe. Variksillakin oli kovempi ja
miehekkäämpi ääni ja kotka murehti alituiseen kimeää ääntään ainakin silloin kun tuli sitä ajatelleeksi.
Huolenaihe numero kaksi oli se, että sillä ollut vielä vaimoa. Vaimon se tietysti halusi, olihan se kyllin vanha: peräti viisivuotias, joten perheenperustamiseen oli jo hiukan kiirekin.
Pesäpuukin oli jo katsottuna samoin kuin vaimoehdokaskin, kotkatyttö Tuulispää. Nuori ja nopea sekä hyvä saalistaja. Kosiminen vain tuotti hankaluuksia, Kekkeruusi kun oli niin kovin ujo, naisseurassa varsinkin.
Näin mainiona lentoaamuna Kekkeruusi ei surrut ääntään eikä vaimottomuuttaan vaan oli yksinomaan autuaan onnellinen.
Laiskasti se silmäili allaan levittäytyvää maisemaa; Kallioita, metsää suota puroja ja lampareita ja tuolla suon laidassa oli vielä. Kekkeruusi terästi katsettaan, mitä kummaa siellä oli? Mikä se olikaan? Näytti kuin se olisi liikahtanut, ihan vähäsen tosin.
Uteliaana Kekkeruusi liiteli laajasti kaarrellen aivan äänettömästi alemmaksi ja lähemmäksi outoa näkymää. Sellaista mykkyrää se ei ollut vielä milloinkaan nähnyt.
”Ei varmaan kelpaa ruuaksi ”oli kotkan ensimmäinen ajatus. Väri on aika omituinen” Lienee kaikin puolin myrkyllinen” se tuumi.
Sitten se laskeutui uteliaana outouden lähelle, pienen mutta tanakan ja tukevaoksaisen männyn latvustoille tarkemmin kohdetta tarkastelemaan.
Hämmentyneenä kotka killisteli kiven päällä olevaa otusta. Kotka kallisteli päätään ja kurkotteli kaulaansa niin pitkälle ja alas kuin se oli putoamatta mahdollista ja yritti silmät välähdellen päästä otuksesta perille.
Otus oli ihmeellisessä mykkyrässä sileää punaista ja hapsottavaa harmaata ja siellä näkyi karkeaa miltei mustaa karvaa ja koko otus näytti kuin palloksi rutistetulta. Se liikkui hyvin vähän. Se ikään kuin pullistui ja kutistui tasaisessa tahdissa ja silloin tällöin kuului hiljainen ääni, joka kuulosti matalalta ja aika kostealta ”NNIISK...”
Kekkeruusi rykäisi kokeeksi. Silloin olento ikään kuin jäykistyi kuuntelemaan…
” Onkosten hän täkäläisiä?” kysyi kotka kaikkien eläinten osaamalla aluskasvillisuuskielellä. Outo otus säikähti niin että aikein kiljahti ja ponnahti niin korkealle, että tuntui kuin se olisi lähtenyt lentoon, vaikka sillä ei siipiä ollutkaan.
Katsos, tonttuhan se olikin, sen näki aivan selvästi, kun se oli suorassa eikä yhtenä myttynä kiven päällä.
Tonttu katsoi säikähdyksestä nikotellen ympärilleen. Ensin se ei nähnyt ketään, vaikka oli selvästi kuullut jonkun puhuvan. Sitten tonttu tuli vilkaisseeksi ylöspäin ja huomasi kotkan, joka mielenkiinnolla seurasi tontun liikkumista.
Kohteliaasti kotka esitteli itsensä ja kysyi sitten” mitenkäs hän noin mykerryksissä kyhjöttelikin? Eisunkasten hänellä liene vattanvääntämisiä? Mitä! Tarttiskoshän lääkkeitä, mitä? Kuis on hän?”
Tonttu yritti rauhoittua, kumarsi sitten ja sanoi” Olen Taavi nimeltäni ja olen tonttu enkä ole vatsatautinen, mutta olen hyvin onneton ja siksi juoksin tänne pahaa mieltäni mietiskelemään, niin että muut tontut eivät huomaa miten onneton olen.”
”Kun lyyhistyy ihan kasalle ja piilottaa kasvotkin käsiensä taakse niin tuntee kunnolla koko murheensa syvyyden ja pystyy suremaan ja valittamaan oikein kunnolla. Olen kokenut sen jo monta monituista kertaa.”
Kekkeruusi kallisti päätään ja oli hyvin hämmästyneen näköinen. Kysyi sitten ihmeissään” Ookkosten hä vähän toope? Jos hän olisi vain katsastellutkin leuka pystyssä vähän yläviistoon, niin eikösten hänellä oliskin murheet tipahtannukkin poikkeen kauaks mieltä painamasta, niin että olis vain kerran takustassa tömpsähtäny. Miksi hän kärvisteli kivellä kuni käpristelevä koivuntuohi? Mitä?”
Taavia vähän nolotti noin suora arvostelu, siksi hän alkoi selitellä valtaisan kokoista murhettaan” Kuulin aamulla äidiltä, että meidän vauvakomerossamme taitaa olla tonttuvauva. Sieltä on kuulemma kuulunut sellaista rapinaa ja nyt vaan odotellaan, että se potkaisee oven auki ja alkaa,pyytää ruokaa ja halailuja ja syliin,ottoa ja mitä kaikkea muuta vauvat nyt tarvitsevatkaan...”Hän kertoi surkeana, miltei taas itkua tuhertaen.
Kekkeruusi keikutti ihmeissään itseään jalalta toiselle ja taivutteli päätään pitkälle eteen ja taas ylös ja alas hyvin nopeaan tahtiin. Sitten se kiljaisi hämmästyneenä” Kuinkasten hän semmosta suree?Onkosten hän ihan hupsu? Vauvathan onkin ihan hyvä asia. Monta poikaa on kotkillakin, parempi kuin yksi ainoa. Miksi hän suree semmoista? Hyvät hyssykät miksi hän semmoista suree? Kotka oli kiihtymyksestä ihan pakahtua ja putosi miltei oksaltaan pelkästä ällistyksestä.
Taavia harmitti kotkan ihmettely ja siksi hän tiuskaisi itseään puolustaakseen ” Minä olen vasta vähän yli yhdeksänkymmentä vuotta vanha, siis aivan liian nuori saamaan pikkuveljen vaivoikseni ja ehtiikö äitikään enää iltapalaa laittamaan, kun vauva on hoitoa vaatimassa. Ja tietysti sillä uudella on vielä kihara vaalea tukka ja isot taivaansiniset silmät, eikä kukaan sano, että se on varmasti vaihdokas!” Taavi oli niin kiukkuinen, että ihan kipunoi.
“Jassoo, ymmärsi kekkeruusi, hän olikin kateellinen ja itsekäs.” Ookkosten ajatellu että äiti ja iskä onkin vain häntä varten, mitä? Minulla oli kotipesässä yksi veli ja samana syksynä me lähdettiin pesästä itseämme itse elättämään, että äitikotkan ei enää tarvinnutkaan meittiä passailla. On sillä ja iskällä töitä muuteski paljo. Nyt vanhemmillani on jo neljänä kesänä ollut uusia poikasia ja se on hyvä, se on oikeen hyvä. Me kaikki poikaset ollaan äitikotkalle ja iskälle kans ihan yhtä rakkaita kaikki, vaikka meittiä oliski kuinka monta ja eikösten tonttuäiditkin rakasta lapsiaan ihan yhtä paljon kuin kotkaäiditkin, mitä?”
Taavia nolotti ihan valtavasti ” kyllä se taitaa olla niin” hän myönsi kotkalle, vaikkakin vastahakoisesti. Olin kovin itsekäs ja tyhmäkin ja sitä paitsi enhän minä enää muutenkaan oleile paljoa kotona, kun on koulua ja juoksentelen ulkosalla iltamyöhään kaikenlaisia tonttuuksia tekemässä. Sitä paitsi voin aivan hyvin laittaa iltapalan itsekin niin ettei äidin tarvitse sen takia vaivaa nähdä. Taavi oli hetken hiljaa ja sanoi sitten” Kiitos Kekkeruusi olet saanut minut huomaamaan oman aiheettoman kiukutteluni taas kerran syntyneen syyttä suotta. Olen sinulle palveluksen velkaa. Olet saanut minut näkemään taas yhden asian toistenkin kannalta eikä vain oman itsekkään itseni. Se on hienosti tehty. Kiitos.
Voisinko minä auttaa sinua jotenkin? Onko sinulla joku huoli tai toive, jonka voisimme yhdessä tuumien ratkaista?” Voi kerta kaikkiaan, kun voitaskin” Innostui Kekkeruusi.” Jospihan hän auttelisikin minua niin että saisin...” Siihen hän lopetti ja uskot tai et se punastui ihan nokkahöyheniään myöten ja oli punainen ja nolo.
” Kerro, kerro” Yllytti Taavi” jospa voisin auttaa sinua”
”No kun” mutisi kotka” Kun on tuo… tai kun minä haluaisin että...” se painoi ujostellen päänsä siipensä varjoon ja hymisi käheällä äänellä” Haluaisin sanoa neiti tuulispäälle että...että meidän mamma!”
Sitten kotkaressu vaikeni ja oli nolo ja hyvin hengästyneen oloinen.
” Tätä pitääkin miettiä” tuumi Taavi ja istahti kivelle oikein paneutuakseen kotkan asiaan.
”Minä olen jo viisivuotias, joten minulla on jo kiire. Toisilla on poikasia jo neljävuotiaana mutta kun minä olen niin ujo enkä saa koskaan sanaa suustani” Kertoi Kekkeruusi Taaville sydän toivosta läpättäen.
Taavi mietti partaansa sivellen ja Kekkeruusi lennähti Taavin viereen kivelle odottamaan toiveikkaana ratkaisua vaimonsaantiongelmaansa.
” Kuinkas kotkat yleensä kosivat?” kysyi Taavi Kekkeruusilta.
”Luulen että me huudetaan tietylle kotkaneidille ja näytetään valitsemamme pesäpaikka, vaikka en minä ole siitä ihan varma. ”Sanoi kotka epäröiden.
” Minä en koskaan saisi niin paljoa rohkeutta kootuksi ett' kiljaisisin Tuulispäälle kutsun tulla tsiikaamaan minun kunnostamaani pesäpuuta” Näin se huokasi surkeana.
Taavi mietti ja sanoi sitten” Mitäs jos lentäisitkin sinne pesäpuulle ja kun näet tämän Tuulispään lentävän ohitse nii et olisi häntä näkevinäsikään vaan kääntäisit ihan selkäsi hänelle ja silloin sinä voisit, vaikka laulaa jotain mukavaa tästä Tuulispäästä ja silloin olisi hänen vallassaan tulisiko hän sinun luoksesi vai ei. Eikä sinun silloin tarvitsisi kainostella laulamistasi, koska et edes näkisi tätä neitosta. Tuulispää luulisi kuulleensa sinun laulusi ihan vahingossa.
” Sehän mallaa hyvinkin mullekin” Ihastui kotka” Muahan alkaakin ikas heti laulattaa heti kun vaan näen vilahduksenkaan Tuulispäästä mutta mitenkäs mimmoistas kehuvaa minä sitten Tuulispäästä laulahtelisin?”
” Mietitään yhdessä” sanoi Taavi.
Kotka leuhautti isot siipensä yhteen, jolloin kevyt Taavi lennähti ilmavirran ansiosta nurinniskoin kiveltä alas sammalikkoon, jonne jäi hetkeksi jalat taivasta kohden sätkimään, kun ei heti älynnyt missä ja miten päin oli.
Kekkeruusi tanssahteli kivellä siipiään läiskytellen ja lauloi ihastuksissaan tavallistakin kimakammalla äänellä:
Tuulispään kun vain mä nään, pesäntekoon pyydän tään.
Poikasteni mammaksi, sopisi hän varmasti.
Kotkista on suloisin Tuulispää tuo tietenkin.
Pesäpuuni tahtoisin näyttää Tuulispäällekin!
Sitä se laulaa kimitti kerta toisensa jälkeen, kunnes oli aivan hengästynyt ja sen oli pakko lopettaa sekä laulu että tanssi.
Kun se laskosti siipensä kylkiään vasten, se kuuli takaansa Tuulispään äänen” Oi kuinka kauniisti laulatkaan kotkaherra Kekkeruusi. Saisinko tosiaan lentää kanssasi pesäpuullesi. Se olisi ihastuttavaa ja minulle suuri kunnia”
Kekkeruusi oli onnensa kukkuloilla ja unohti sekä Taavin että ujoutensa ja huudahti tohkeissaan” Mitäs me tässä kuhnaillaan! Lennetään katsahtamaan kotomäntyä ja päästän nopeesti pesäntekoon. Oothan sääki riuska kotkatyttö ja tässähän alkaa olla kiiruskin sen pesän tekemisen kanssa, että saadaan poikasetkin lentokykyiseksi ennen syyskylmiä!”
Tuulispää hehkui onnesta niinkuin Kekkeruusikin. Sitten he lensivät vierekkäin Kekkeruusin valitsemaa puuta kohden ja alkoivat heti kantaa sinne pesätarpeita.
Mutta kiven juurella märässä sammalikossa istui Taavi ja nauroi iloisesti märistä vaatteistaan ja pikkiriikkisestä palelemisestaan huolimatta.
Kotka ei enää muistanut Taavia mutta syyskesällä se opetti puolisonsa Tuulispään kanssa neljää komeaa poikasta lentämään. Taavi juosta vilisti iloisena ja märkänä kotiin. Siellä nökötti Tanelin polvella pikkiriikkinen tonttuvauva. Sillä oli suuret siniset silmät, sievä punainen ja hymyilevä suu ja sen hiukset olivat kullankeltaiset ja somasti kihartuvat. Se söi puolukoita ja röyhtäisi mahtavasti. Joi maitoa ja hymyili. Sitten se haukotteli söpön näköisesti käsi sirosti suun edessä.
” Voi kun se on soma!” Huudahti Taavi. Hän otti pikkuisen varovasti syliinsä ja kuiskasi sen pieneen korvaan, tietysti sen soman hiippalakin läpi
”Tiedätkös että minä olen sinun isoveli tonttusi” Taavia ei enää yhtään harmittanut uusi tulokas päinvastoin hän oli siitä oikein ylpeä.
Vauva katsoi Taavia ensin ihan totisena mutta sitten se hitaasti ummisti toisen silmänsä, ihan selvästi se iski silmää Taaville, sitten se avasi pikkuisen suunsa ja haukotteli niin että pienet hohtavan valkoiset hampaat näkyivät. Sitten se nukahti.
Taavi laittoi vauvan vauvakomeroon sen omaan pehmoiseen vuoteeseen jatkamaan tonttu-untaan.
” Sehän on soma tenava ” sanoi Taavi ja siirtyi pöydän ääreen, jossa jo hänen iltapalansa odotti valmiina ja se maistui aivan yhtä hyvältä kuin ennenkin.
”Sinä taidat pitää pikkusiskostasi” sanoi Taneli piippuaan poltellessaan.
” Onko se tyttö?” Ihmetteli Taavi.” minä olin siinä uskossa, että se on poika. Mikä sille annetaan nimeksi?”
” No mitäs pitäisit Nelli nimestä?” kysyi Viivi.
Taavi maisteli nimeä mielessään. Se tuntui hänestä mukavalta sellaiselta kevyeltä ja vähän makealta. ” Joo se on kiva nimi ja sopii hyvin noin somalle vauvalle” Hän sanoi hyväksyvästi.
Taavi ja Taneli auttoivat sitten Viiviä iltapuuhissa niitä, kun joka tonttukodissa riittää, vaikka miten paljon.
Kun he viimein kömpivät vuoteisiinsa oli jokainen heistä väsynyt mutta hyvin tyytyväisiä päiväänsä.
Taavia hymyilytti Kekkeruusin kosimispuuhat, mutta hän nukahti ennen kuin ehti kertoa siitä vanhemmilleen. Seuraavana päivänä oli taas niin monta mukavaa asiaa tehtävänä, että koko kotkajuttu häipyi hänen mielestään.
Huolenaihe numero kaksi oli se, että sillä ollut vielä vaimoa. Vaimon se tietysti halusi, olihan se kyllin vanha: peräti viisivuotias, joten perheenperustamiseen oli jo hiukan kiirekin.
Pesäpuukin oli jo katsottuna samoin kuin vaimoehdokaskin, kotkatyttö Tuulispää. Nuori ja nopea sekä hyvä saalistaja. Kosiminen vain tuotti hankaluuksia, Kekkeruusi kun oli niin kovin ujo, naisseurassa varsinkin.
Näin mainiona lentoaamuna Kekkeruusi ei surrut ääntään eikä vaimottomuuttaan vaan oli yksinomaan autuaan onnellinen.
Laiskasti se silmäili allaan levittäytyvää maisemaa; Kallioita, metsää suota puroja ja lampareita ja tuolla suon laidassa oli vielä. Kekkeruusi terästi katsettaan, mitä kummaa siellä oli? Mikä se olikaan? Näytti kuin se olisi liikahtanut, ihan vähäsen tosin.
Uteliaana Kekkeruusi liiteli laajasti kaarrellen aivan äänettömästi alemmaksi ja lähemmäksi outoa näkymää. Sellaista mykkyrää se ei ollut vielä milloinkaan nähnyt.
”Ei varmaan kelpaa ruuaksi ”oli kotkan ensimmäinen ajatus. Väri on aika omituinen” Lienee kaikin puolin myrkyllinen” se tuumi.
Sitten se laskeutui uteliaana outouden lähelle, pienen mutta tanakan ja tukevaoksaisen männyn latvustoille tarkemmin kohdetta tarkastelemaan.
Hämmentyneenä kotka killisteli kiven päällä olevaa otusta. Kotka kallisteli päätään ja kurkotteli kaulaansa niin pitkälle ja alas kuin se oli putoamatta mahdollista ja yritti silmät välähdellen päästä otuksesta perille.
Otus oli ihmeellisessä mykkyrässä sileää punaista ja hapsottavaa harmaata ja siellä näkyi karkeaa miltei mustaa karvaa ja koko otus näytti kuin palloksi rutistetulta. Se liikkui hyvin vähän. Se ikään kuin pullistui ja kutistui tasaisessa tahdissa ja silloin tällöin kuului hiljainen ääni, joka kuulosti matalalta ja aika kostealta ”NNIISK...”
Kekkeruusi rykäisi kokeeksi. Silloin olento ikään kuin jäykistyi kuuntelemaan…
” Onkosten hän täkäläisiä?” kysyi kotka kaikkien eläinten osaamalla aluskasvillisuuskielellä. Outo otus säikähti niin että aikein kiljahti ja ponnahti niin korkealle, että tuntui kuin se olisi lähtenyt lentoon, vaikka sillä ei siipiä ollutkaan.
Katsos, tonttuhan se olikin, sen näki aivan selvästi, kun se oli suorassa eikä yhtenä myttynä kiven päällä.
Tonttu katsoi säikähdyksestä nikotellen ympärilleen. Ensin se ei nähnyt ketään, vaikka oli selvästi kuullut jonkun puhuvan. Sitten tonttu tuli vilkaisseeksi ylöspäin ja huomasi kotkan, joka mielenkiinnolla seurasi tontun liikkumista.
Kohteliaasti kotka esitteli itsensä ja kysyi sitten” mitenkäs hän noin mykerryksissä kyhjöttelikin? Eisunkasten hänellä liene vattanvääntämisiä? Mitä! Tarttiskoshän lääkkeitä, mitä? Kuis on hän?”
Tonttu yritti rauhoittua, kumarsi sitten ja sanoi” Olen Taavi nimeltäni ja olen tonttu enkä ole vatsatautinen, mutta olen hyvin onneton ja siksi juoksin tänne pahaa mieltäni mietiskelemään, niin että muut tontut eivät huomaa miten onneton olen.”
”Kun lyyhistyy ihan kasalle ja piilottaa kasvotkin käsiensä taakse niin tuntee kunnolla koko murheensa syvyyden ja pystyy suremaan ja valittamaan oikein kunnolla. Olen kokenut sen jo monta monituista kertaa.”
Kekkeruusi kallisti päätään ja oli hyvin hämmästyneen näköinen. Kysyi sitten ihmeissään” Ookkosten hä vähän toope? Jos hän olisi vain katsastellutkin leuka pystyssä vähän yläviistoon, niin eikösten hänellä oliskin murheet tipahtannukkin poikkeen kauaks mieltä painamasta, niin että olis vain kerran takustassa tömpsähtäny. Miksi hän kärvisteli kivellä kuni käpristelevä koivuntuohi? Mitä?”
Taavia vähän nolotti noin suora arvostelu, siksi hän alkoi selitellä valtaisan kokoista murhettaan” Kuulin aamulla äidiltä, että meidän vauvakomerossamme taitaa olla tonttuvauva. Sieltä on kuulemma kuulunut sellaista rapinaa ja nyt vaan odotellaan, että se potkaisee oven auki ja alkaa,pyytää ruokaa ja halailuja ja syliin,ottoa ja mitä kaikkea muuta vauvat nyt tarvitsevatkaan...”Hän kertoi surkeana, miltei taas itkua tuhertaen.
Kekkeruusi keikutti ihmeissään itseään jalalta toiselle ja taivutteli päätään pitkälle eteen ja taas ylös ja alas hyvin nopeaan tahtiin. Sitten se kiljaisi hämmästyneenä” Kuinkasten hän semmosta suree?Onkosten hän ihan hupsu? Vauvathan onkin ihan hyvä asia. Monta poikaa on kotkillakin, parempi kuin yksi ainoa. Miksi hän suree semmoista? Hyvät hyssykät miksi hän semmoista suree? Kotka oli kiihtymyksestä ihan pakahtua ja putosi miltei oksaltaan pelkästä ällistyksestä.
Taavia harmitti kotkan ihmettely ja siksi hän tiuskaisi itseään puolustaakseen ” Minä olen vasta vähän yli yhdeksänkymmentä vuotta vanha, siis aivan liian nuori saamaan pikkuveljen vaivoikseni ja ehtiikö äitikään enää iltapalaa laittamaan, kun vauva on hoitoa vaatimassa. Ja tietysti sillä uudella on vielä kihara vaalea tukka ja isot taivaansiniset silmät, eikä kukaan sano, että se on varmasti vaihdokas!” Taavi oli niin kiukkuinen, että ihan kipunoi.
“Jassoo, ymmärsi kekkeruusi, hän olikin kateellinen ja itsekäs.” Ookkosten ajatellu että äiti ja iskä onkin vain häntä varten, mitä? Minulla oli kotipesässä yksi veli ja samana syksynä me lähdettiin pesästä itseämme itse elättämään, että äitikotkan ei enää tarvinnutkaan meittiä passailla. On sillä ja iskällä töitä muuteski paljo. Nyt vanhemmillani on jo neljänä kesänä ollut uusia poikasia ja se on hyvä, se on oikeen hyvä. Me kaikki poikaset ollaan äitikotkalle ja iskälle kans ihan yhtä rakkaita kaikki, vaikka meittiä oliski kuinka monta ja eikösten tonttuäiditkin rakasta lapsiaan ihan yhtä paljon kuin kotkaäiditkin, mitä?”
Taavia nolotti ihan valtavasti ” kyllä se taitaa olla niin” hän myönsi kotkalle, vaikkakin vastahakoisesti. Olin kovin itsekäs ja tyhmäkin ja sitä paitsi enhän minä enää muutenkaan oleile paljoa kotona, kun on koulua ja juoksentelen ulkosalla iltamyöhään kaikenlaisia tonttuuksia tekemässä. Sitä paitsi voin aivan hyvin laittaa iltapalan itsekin niin ettei äidin tarvitse sen takia vaivaa nähdä. Taavi oli hetken hiljaa ja sanoi sitten” Kiitos Kekkeruusi olet saanut minut huomaamaan oman aiheettoman kiukutteluni taas kerran syntyneen syyttä suotta. Olen sinulle palveluksen velkaa. Olet saanut minut näkemään taas yhden asian toistenkin kannalta eikä vain oman itsekkään itseni. Se on hienosti tehty. Kiitos.
Voisinko minä auttaa sinua jotenkin? Onko sinulla joku huoli tai toive, jonka voisimme yhdessä tuumien ratkaista?” Voi kerta kaikkiaan, kun voitaskin” Innostui Kekkeruusi.” Jospihan hän auttelisikin minua niin että saisin...” Siihen hän lopetti ja uskot tai et se punastui ihan nokkahöyheniään myöten ja oli punainen ja nolo.
” Kerro, kerro” Yllytti Taavi” jospa voisin auttaa sinua”
”No kun” mutisi kotka” Kun on tuo… tai kun minä haluaisin että...” se painoi ujostellen päänsä siipensä varjoon ja hymisi käheällä äänellä” Haluaisin sanoa neiti tuulispäälle että...että meidän mamma!”
Sitten kotkaressu vaikeni ja oli nolo ja hyvin hengästyneen oloinen.
” Tätä pitääkin miettiä” tuumi Taavi ja istahti kivelle oikein paneutuakseen kotkan asiaan.
”Minä olen jo viisivuotias, joten minulla on jo kiire. Toisilla on poikasia jo neljävuotiaana mutta kun minä olen niin ujo enkä saa koskaan sanaa suustani” Kertoi Kekkeruusi Taaville sydän toivosta läpättäen.
Taavi mietti partaansa sivellen ja Kekkeruusi lennähti Taavin viereen kivelle odottamaan toiveikkaana ratkaisua vaimonsaantiongelmaansa.
” Kuinkas kotkat yleensä kosivat?” kysyi Taavi Kekkeruusilta.
”Luulen että me huudetaan tietylle kotkaneidille ja näytetään valitsemamme pesäpaikka, vaikka en minä ole siitä ihan varma. ”Sanoi kotka epäröiden.
” Minä en koskaan saisi niin paljoa rohkeutta kootuksi ett' kiljaisisin Tuulispäälle kutsun tulla tsiikaamaan minun kunnostamaani pesäpuuta” Näin se huokasi surkeana.
Taavi mietti ja sanoi sitten” Mitäs jos lentäisitkin sinne pesäpuulle ja kun näet tämän Tuulispään lentävän ohitse nii et olisi häntä näkevinäsikään vaan kääntäisit ihan selkäsi hänelle ja silloin sinä voisit, vaikka laulaa jotain mukavaa tästä Tuulispäästä ja silloin olisi hänen vallassaan tulisiko hän sinun luoksesi vai ei. Eikä sinun silloin tarvitsisi kainostella laulamistasi, koska et edes näkisi tätä neitosta. Tuulispää luulisi kuulleensa sinun laulusi ihan vahingossa.
” Sehän mallaa hyvinkin mullekin” Ihastui kotka” Muahan alkaakin ikas heti laulattaa heti kun vaan näen vilahduksenkaan Tuulispäästä mutta mitenkäs mimmoistas kehuvaa minä sitten Tuulispäästä laulahtelisin?”
” Mietitään yhdessä” sanoi Taavi.
Kotka leuhautti isot siipensä yhteen, jolloin kevyt Taavi lennähti ilmavirran ansiosta nurinniskoin kiveltä alas sammalikkoon, jonne jäi hetkeksi jalat taivasta kohden sätkimään, kun ei heti älynnyt missä ja miten päin oli.
Kekkeruusi tanssahteli kivellä siipiään läiskytellen ja lauloi ihastuksissaan tavallistakin kimakammalla äänellä:
Tuulispään kun vain mä nään, pesäntekoon pyydän tään.
Poikasteni mammaksi, sopisi hän varmasti.
Kotkista on suloisin Tuulispää tuo tietenkin.
Pesäpuuni tahtoisin näyttää Tuulispäällekin!
Sitä se laulaa kimitti kerta toisensa jälkeen, kunnes oli aivan hengästynyt ja sen oli pakko lopettaa sekä laulu että tanssi.
Kun se laskosti siipensä kylkiään vasten, se kuuli takaansa Tuulispään äänen” Oi kuinka kauniisti laulatkaan kotkaherra Kekkeruusi. Saisinko tosiaan lentää kanssasi pesäpuullesi. Se olisi ihastuttavaa ja minulle suuri kunnia”
Kekkeruusi oli onnensa kukkuloilla ja unohti sekä Taavin että ujoutensa ja huudahti tohkeissaan” Mitäs me tässä kuhnaillaan! Lennetään katsahtamaan kotomäntyä ja päästän nopeesti pesäntekoon. Oothan sääki riuska kotkatyttö ja tässähän alkaa olla kiiruskin sen pesän tekemisen kanssa, että saadaan poikasetkin lentokykyiseksi ennen syyskylmiä!”
Tuulispää hehkui onnesta niinkuin Kekkeruusikin. Sitten he lensivät vierekkäin Kekkeruusin valitsemaa puuta kohden ja alkoivat heti kantaa sinne pesätarpeita.
Mutta kiven juurella märässä sammalikossa istui Taavi ja nauroi iloisesti märistä vaatteistaan ja pikkiriikkisestä palelemisestaan huolimatta.
Kotka ei enää muistanut Taavia mutta syyskesällä se opetti puolisonsa Tuulispään kanssa neljää komeaa poikasta lentämään. Taavi juosta vilisti iloisena ja märkänä kotiin. Siellä nökötti Tanelin polvella pikkiriikkinen tonttuvauva. Sillä oli suuret siniset silmät, sievä punainen ja hymyilevä suu ja sen hiukset olivat kullankeltaiset ja somasti kihartuvat. Se söi puolukoita ja röyhtäisi mahtavasti. Joi maitoa ja hymyili. Sitten se haukotteli söpön näköisesti käsi sirosti suun edessä.
” Voi kun se on soma!” Huudahti Taavi. Hän otti pikkuisen varovasti syliinsä ja kuiskasi sen pieneen korvaan, tietysti sen soman hiippalakin läpi
”Tiedätkös että minä olen sinun isoveli tonttusi” Taavia ei enää yhtään harmittanut uusi tulokas päinvastoin hän oli siitä oikein ylpeä.
Vauva katsoi Taavia ensin ihan totisena mutta sitten se hitaasti ummisti toisen silmänsä, ihan selvästi se iski silmää Taaville, sitten se avasi pikkuisen suunsa ja haukotteli niin että pienet hohtavan valkoiset hampaat näkyivät. Sitten se nukahti.
Taavi laittoi vauvan vauvakomeroon sen omaan pehmoiseen vuoteeseen jatkamaan tonttu-untaan.
” Sehän on soma tenava ” sanoi Taavi ja siirtyi pöydän ääreen, jossa jo hänen iltapalansa odotti valmiina ja se maistui aivan yhtä hyvältä kuin ennenkin.
”Sinä taidat pitää pikkusiskostasi” sanoi Taneli piippuaan poltellessaan.
” Onko se tyttö?” Ihmetteli Taavi.” minä olin siinä uskossa, että se on poika. Mikä sille annetaan nimeksi?”
” No mitäs pitäisit Nelli nimestä?” kysyi Viivi.
Taavi maisteli nimeä mielessään. Se tuntui hänestä mukavalta sellaiselta kevyeltä ja vähän makealta. ” Joo se on kiva nimi ja sopii hyvin noin somalle vauvalle” Hän sanoi hyväksyvästi.
Taavi ja Taneli auttoivat sitten Viiviä iltapuuhissa niitä, kun joka tonttukodissa riittää, vaikka miten paljon.
Kun he viimein kömpivät vuoteisiinsa oli jokainen heistä väsynyt mutta hyvin tyytyväisiä päiväänsä.
Taavia hymyilytti Kekkeruusin kosimispuuhat, mutta hän nukahti ennen kuin ehti kertoa siitä vanhemmilleen. Seuraavana päivänä oli taas niin monta mukavaa asiaa tehtävänä, että koko kotkajuttu häipyi hänen mielestään.
Kirjoittanut Irja Kautto
Lukija Pia Koivuniemi
Kuva Veera Miettinen
