Luukku 21
Hiidet karkotetaan
Lisää puuroa, ähki Aleksi pidellen pullottavaa vatsaansa kaksin käsin. Äitipeikko sanoi hyvin tiukkaan sävyyn, että nyt sai puuronsyönti riittää tältä erää, jalatkin mokomasta ahmimisesta menevät aivan väärään. Huomenna voit syödä lisää. Johan sinun häntäsi on komistunut roppakaupalla, se ei ole enää ollenkaan sellainen veltto luikero, kuin ennen, vaan oikein terhakka ja napakasti yläviistossa.
No, täytyypi kai totella, äitekulta. Sanoi Aleksi ja lyllersi kauemmaksi pöydästä. Oikeastaan ihan helpottuneenakin.
Otti todella voimille syödä puuroa monena päivänä peräkkäin kuusi isoa lautasellista kerralla, nyt vatsakin painoi kuin kivikasa ... ohhoh…
Oli enää yksi päivä jäljellä yhteenottoon Hiisien kanssa. Touhuamista riitti sekä tonttujen että peikkojen keskuudessa. Valmistelut piti tehdä huolella, että Hiisistä selvittäisiin kunnialla. Koska Hiidet olivat suurikokoisia ja hurjan häijyjä, olivat oveluus ja vikkelyys ainoat aseet, joilla ne voitaisiin lyödä.
Tontut puuhailivat salaperäisesti, tietenkin joulu-Ukon valvonnassa, joidenkin ihmeellisten nahkarensseleiden kimpussa ja kiillottivat vimmatusti joitakin, ikään kuin peilin näköisiä pieniä laattoja. Muutama tonttu opetti pikkuisille päästäisille hyvin monimutkaisia liikeratoja, joita ne suorittivat yhtaikaa, mutta ällistyttävässä sokkelomuodostelmassa ristiin rastiin liikkuen. Miten ihmeessä niillä voisi olla yhteys Hiisien vastaiseen taisteluun. No, sehän nähtäisiin sitten. Mutta mahtaakohan kukaan tonttulassa pystyä nukkumaan rauhallisesti jännitykseltään ensi yönsä.
Peikot ainakin kuorsasivat niin, että krohisi. Niitähän ei jännittäminen ole koskaan liiemmälti kiusannut.
Aamu valkeni kirkkaana ja aurinkoisena. Se oli kaikkien mielestä hyvä. Niin paitsi peikkojen silmiin kyllä auringonvalo koski, niin että heidän silmänsä vuotivat vettä ja kirvelivätkin vähäsen. hiidet tietenkin pysyivät poissa kirkkaan päivänvalon aikana. Nehän eivät sietäneet valoa ei niin tipan tippaakaan, joten peikot ja tontut voivat sangen rauhassa tehdä valmistelujaan.
Aleksille annettiin määräys syödä vain kaksi lautasellista puuroa, muuten hänet pitäisi kierittää kohtaamispaikalle, eikä edes kiukkuinen peikko pysty mitään tekemään, saati tappelemaan, jos vatsa on ähisevän täynnä puuroa.
Kyllähän Aleksi sen ymmärsi ja lähti heti kahden puurolautasellisen jälkeen, muutaman vanhan, mukavan peikkomatamin kanssa etsiskelemään ampiaispesiä läheiseltä metsäniityltä. Ne kun kuuluivat osana hiisienhäätämissuunnitelmaa.
Toiset karsivat varovaisesti okaisten metsäruusujen varsista pois piikkejä, jättäen notkeaan, pitkään varteen vain kolme tai neljä häijynterävää, väkäpäistä piikkiä toiseen päähän ruusunvartta. Heinistä punomillaan naruille he sitten sitoivat nämä piikkioksat tukevasti kiinni häntiinsä, niin että piikkiosa sijoittui aivan hännän lopputupsun viereen. Siinä sitä olikin terävänmuikea lyömäase ja sillä sai hyvän ja nopean sivalluksen aikaan nopealla hännänhuiskaisulla.
Peikot harjoittelivat innolla huiskaisujaan: ylhäältä alas ja alhaalta ylös, oikealta vasemmalle ja päinvastoin. Sivulta toiselle ja puolikaaria vähän joka suuntaan, niin että viuhuna vain kävi. Harjoittelun tuoksinassa sattui jonkin verran vahinkojakin. Silloin tällöin kuului yllättynyt kivunparkaisu ja sitten kiukkuinen ärähdys: Mitäs sää mua hakkaat, emmää sulle oo mitään tehnykkään!
Onneksi sentään selvittiin vähäisin vaurioin, eikä kukaan vahingossa ruusunpiikkinuijasta saanut käynyt kiukuspäissään lyöjän kraiveleihin.
Ampiaisten etsijätkin ilmoittivat palatessaan, että hanke oli onnistunut jetsulleen. Ampiaiset olivat valmiit auttamaan hiisien häätämisessä, eivätkä siitä palkakseen muuta pyytäneet, kuin sen, että peikot ja tontut jättäisivät yhden mesiangervokedon niittämättä, ampiaisten siitepölykeitaaksi.
Auringon viimein painuessa lähelle metsäreunaa, hiipivät tontut ja peikot kohtaamispaikalle ja piiloutuivat sopiviksi katsomiinsa asemiin.
Tontut kuiskailivat viimeisiä ohjeitaan vikkelille päästäisille, joille he olivat nahkavaljain sitoneet selkään niitä pieniä kiiltäviä peilimäisiä laattoja.
Kun päästäiset sitten sovittujen ohjeiden mukaan juoksentelivat ja kääntyilivät vikkelästi ristiin rastiin, välkähtelivät heidän selkänsä, kuin sokaisevat valonheittäjät. Tontuilla oli samanlaisia kiillotettuja palasia käsissään ja niitä he pystyivät nopeasti kääntelemällä ohjailemaan siten, että valonsäde sokaisi juuri siellä, minne he sen halusivat suunnata.
Kyllä Hiisillä on kestämistä niin monen säihkyvän valon välkkyessä, heidän valonarkojen silmiensä edessä.
Peikot luottivat häntänuijiinsa ja niihin moniin ampiaisiin, joita he olivat sinne varovasti kantaneet.
Sitten vain odoteltiin hiisisakkia paikalle.
Pianpa niiden edellä leijaileva kitkerä haju ilmaisi niiden olevan tulossa. Hiidet tulivat metsänpeitosta, keltaiset silmät kiiluen ja kiukkuisesti ilmaa hännillään piesten. He hiipivät etukumarassa ja luihusti sivuilleen vilkuillen. Niiden korvat olivat höröttäen pystyssä ja kääntyilivät kuin herkät antennit ja ne nuuskivat - siis hiidet, ei korvat, ilmaa hyvin imaisevalla niiskauksella, mikä tuntui erityisen iljettävältä.
Ne näyttivät hyvin suurilta ja vaarallisilta. Voi kamaluus sentään.
Kun ne olivat luimistelleet keskelle suota, pääsi meteli valloilleen. Kaikki piilossa olleet tontut ja peikot ryntäsivät nyt esiin ja miltei saartoivat hiidet, ainoastaan tie hiisivuorelle oli vapaa vainoojista.
Päästäiset juosta vilistivät selkäkilvet välähdellen ristiin rastiin ja tontut välkyttivät peilejään hyvin sokaisevasti ja nopeasti, niin että kaiken välkehdinnän keskellä hiidet eivät pystyneet muuta kuin pyörimään ympyrää ja yrittivät suojella silmiään sokaisevalta välkkeeltä.
Ne pitivät toista kouraansa silmiensä suojana ja toisella ne kahmaisivat summanmutikassa sinne tänne, yrittäen tarttua välkyttäjiin, siinä kuitenkaan onnistumatta.
Peikot pääsivät tämän häslingin suojassa niin lähelle hiisiä, että pystyivät jysäyttelemän piikkinuijiaan hiisien paljaille varpaille. Ja he hutmivatkin oikein sydämensä kyllyydestä, sen saatte uskoa.
Ilma oli sakeana hiisien vaikerrusta, kun he kauhuissaan yrittivät saada selville, mikä heitä sokaisi ja mikä kauhea otus alinomaa iskeytyi terävästi ja sangen kivuliaasti heidän varpaisiinsa. Hiisien päät tuntuivat halkeavan siitä hirveästä valonvilinästä ja kun vielä peikot päästivät ampiaisetkin heitä vainoamaan. Ampiaiset pörräsivät ja tuikkivat piikkejään heidän korviinsa ja neniinsä, niin että hiidet ulisten ja voivotellen, silmät vettä vuotaen ja Iso-Hiisi etunenässä, pakenivat vainoojiaan sitä ainoaa tietä pitkin, missä ei valo tukkinut, ampiaiset surisseet eivätkä piikkinuijat satuttaneet. Hiidet ravasivat pikavauhtia Hiisivuoren uumeniin ja sen kauimmaisiin luoliin. He juoksivat luolansa perimmäiseen takaseinään asti ja kyyhöttivät siellä sitten kauhuissaan yhtenä tärisevänä hiisijoukkona, kunnes olivat varmoja, ettei vainooja ollut heitä luolaan asti seurannut.
Sitten hiukkasen rauhoituttuaan ne ryhtyivät harvinaisen yksimieleisesti tukkimaan kaikkia luolasta ulos johtavia käytäviä, siis ulos johtavia oviaukkoja. Ne telkesivät oviaukot ensin paksuilla lankuilla ja vierittivät vielä isoja kiviäkin lankkuesteitä tukemaan, ettei vaan mikään surisevan pörisevän välkähtelevä, kipeän piikikäs pääsisi sisään.
Luolan ulkopuolella olivat tontut ja peikot riemusta revetä, näinkö helppoa oli noin isojen hiisien luolaan sulkeminen. Sehän onnistui siksi, että teimme yhteistyötä, sanoivat kaikki. Sitä sietäisi totisesti juhlia.
Nyt he voisivat kaikessa ystävyydessä elvyttää vanhan syysjuhlaperinteen ja kokoontua ilman ainaista pelkoa hiisien paikalle ryntäämisestä. Ehkäpä he aikaa myöten keksisivät vielä lisääkin juhlimisen ja yhteistyön aiheita, sitä sopi ainakin toivoa.
Tulevaisuudessa voitaisiin pitää hiidet yhteistuumin poissa metsästä niin, että jokainen voisi ilman hiisipelkoa vaellella missä mieli tekisi ja nauttia metsän antimista ilman, että koko ajan pitäisi olla toinen korva kuulostelemassa varoittavia ääniä. Ja samaan autuuteen peikot vielä vannoivat, etteivät ikuna enää nappaisi tonttuja peikkoluolaan sopankeittoon.
Heureka-tonttu, joka oli kova poika keksimään kaikenlaisia vempaimia ja vekottimia keksi ja kävi kiinnittämässä Hiisivuoren jokaiselle kiinninaulatulle ovelle sellaisen laitteen, joka oli väsätty kuivista ohkaisista päreistä. Heti, kun joku liikautti hiukankin ovea, jossa tämä pärehökötys oli kiinnitettynä, niin liikkeen voimasta päreet alkoivat tutista ja pitää sellaista surinaa, kuin ampiainen olisi vimmatusti yrittänyt lasipuskista ulos, kiukkuisesti suristen. aina, kun hiidet useampien vuosienkin jälkeen, yrittivät varovasti kurkistaa ulos ja alkoivat raivata itse tukkimiaan ovia, he kuulivat päreenpärrytyksen ja pakenivat kauhuissaan luoliensa pimeimpiin loukkoihin. Vuosien vieriessä he pikkuhiljaa unohtivat koko luolien ulkopuolisen maailman ja elelivät riitaisaa hiidenelämää pimeissä ja synkissä luolissaan, koskaan edes kaipaamatta maan valoisempaan elämään. Ja hyvä niin.
Ensimmäisten syysjuhlien järjestäminen olikin suuri menestys. Sitten, kun se viimein pidettiin. jopa reumatisminen ja siksi äreä Patina-tonttukin innostui ilonpidosta niin, että intoutui kertoilemaan vanhoista ilonpitotavoista. innostuipa hän laulaa luikauttamaan muutamia vanhoja ahkioviisujakin ja vetäisi reippaasti pari hyvin vanhaa, jo muilta unohtunutta, reipasta tonttupolskaakin.
Niitä Taavin kaipaamia mörköpeikkohyppelyjäkin alettiin taas harrastaa, mutta niihin oli alaikäraja niin, että ihan nuoret peikot eivät niihin saaneet osallistua. Ikää piti olla noin kolmesataa vuotta tai niillä hujakoilla kuitenkin. ehdottomasti kaksisataaviisikymmentä ajastaikaa ainakin.
Ehtihän Taavi niihin hyppelyihinkin, mutta se onkin jo toinen juttu.
Kirjoittanut Irja Kautto
Lukija Pia Koivuniemi
Kuva Veera Miettinen
