Luukku 7

Taavi tapaa oudon otuksen  

  

Taavi pysähtyi sydän pelosta läpättäen. Hän oli menossa kotiin päin aivan yksin. Koulu oli loppunut jo hyvän aikaa sitten mutta Taavi oli tapansa mukaan kierrellyt ja kaarrellut pitkin ja poikin metsässä. Hän oli kulkenut kauemmaksi kuin koskaan ennen. 
Taas kuului jotain. Se kuului tällä kertaa jo aivan läheltä. Taavi oli aivan hiljaa kuunnellen tarkasti, samalla valmistautuen pinkaisemaan nopeasti pakoon, jos äänen aiheuttaja olisi jotain vaarallista. 
Tonttukoulua oli käyty jo muutama vuosi, joten jok’ ikinen tonttulapsi tiesi, että metsässä oli oltava aina varuillaan. Ja hyvästä syystä: peikkovaaran takia. 
Möröt, peikot, hiidet ja kaikenlaiset muut menninkäiset huvittelivat näet ottamalla kiinni tonttupoloisia ja kiusasivat heidät sitten ihan henkihieveriin aivan sulaa ilkeyttään. He sitoivat kiinni saadun tontun kiinni pitkään naruun, jonka toinen pää oli kiinnitetty peikkoluolan seinään. 
Sitten tontturessun on pakko keitellä peikkoväelle ruokia: Gulassia ja lihamureketta sekä lihakeittoa. Se on ihan kamalaa tontuthan eivät syö lihaa. Kaikki eläimethän ovat tonttujen ystäviä, eikä ystäviä pistellä noin vain poskeen. Ainakaan se ei kuulu hyviin tapoihin. 
Tällainen peikkojen kokkaajaksi joutuminen sai kylmät väreet kiirimään pitkin tonttujen selkäpiitä. Hu, hu. 
Siksi Taavikin on varuillaan ja peloissaan. Hän terästi muutoinkin tarkkaa katsettaan nähdäkseen mahdollisen vaaran heti, eikä vasta sitten kun se olisi myöhäistä. 
Tarkkana täytyi ollakin. Peikot osasivat hyvin ovelasti teeskennellä olevansa kipeästi avuntarpeessa olevia eläimiä. He osasivat muuttua aika tavalla mäyrän, näädän tai ahman näköiseksi ja sitten vikisivät tai valittivat muka pahasti loukkaantuneina. Kun varomaton tonttu sitten auttamisinnoissaan riensi onnettoman luo niin, NAPSIS siinä tonttuparka oli ilkeästi virnistelevän peikon likaisissa kourissa. Tonttu kiidätettiin oikein peikkohölkkää pimeään peikkoluolaan sopan keittoon.

 
  
Nyt ääni kuului ihan eri paikasta kuin äsken. ”Jos se saartaa minut!” Kauhistui Taavi, mutta älysi sitten, ettei yksi ulisija pysty ketään saartamaan ainakaan ilman apuvoimia. Eikä ilmassakaan tuntunut peikkojen kitkerää hajua, joka aina leijaili peikkojen ympärillä, minne ikinä he menivätkin. 
Tietäähän sen seurauksen, kun yksikään peikko tai hiisi ei koskaan pessyt itseään tai vaatteitaan saatikka hampaitaan, käsistä puhumattakaan. 
”Se on sitä tietämättömyyttä” huokasi Nestori tonttu aina kun tuli puheeksi peikkojen likaisuus ja kammottavan paha haju. 
  
Ääni tuntui lähenevän mutta se kuulosti apealta, surulliselta ja hyvin yksinäiseltä. Taavi päätteli, ettei se varmaankaan olisi kovin vaarallinen. 
Varmuuden vuoksi hän kuitenkin kyyristyi tiheän tupasluikka mättään keskelle ja yritti olla kuin ei missään lähimailla olisikaan. 
Mikä kumma liikkui tuolla tavoin ja piti noin kummallisenkuuloista ääntä? 
Otuksen värikin oli outo. Sitäpaitsi se oli ällistyttävän pieni ja mahdottoman nopea. Hyvänen aika sehän itki! 
Taavi ponnahti pitkällä tonttuloikalla ulisijan eteen niin että tömähti. Ulisija säikähti niin että pomppasi ensin korkealle ilmaan, ruopi pikkuruisilla kintuillaan vähän aikaa tyhjää ja katosi sitten yhdessä vilauksessa läheisen kannon alle sen juuristossa olevaan koloon. Kolosta alkoi kuulua otuksen värisevää, pelokasta ja ärisevää murinaa. 
”Hei tule esiin kuka tai mikä lienetkin” huusi Taavi.” Minä olen tonttu enkä halunnut säikäyttää sinua. Asun tässä lähistöllä ja haluaisin tutustua sinuun”. 
Kannon kolosta alkoi kuulua ähkimistä ja rahinaa. Sitten pikkuinen ääni kysyi” Onks’ totta kans?” 
”Tottahan toki” vakuutti Taavi.” ” Joulutontut eivät koskaan tee kenellekään pahaa tai kiusaa.” 
Kuului lisää ähkimistä, sitten käheä surkea ääni huusi” Emmää näin pikkuisessa porstuassa ole ennen ollukkaan. Vauhrilla sukeltaminen onnistu hyvinkin mutta ny mää en pääse tästä pytinkistä pois millään.  
Jo on täälläpäin ulostulo tehty vaikeeks. Enhämmää pääse täältä pihalle ikinä josset sää viitti vettää mua kraivelista kohti aukeempia maisemia. Täällon aika pimmeetäkin”. 
Taavi oletti, että olento halusi Taavin vetävän otusta jaloista kiskomalla pois tiukasta kolosta ulkoilmaan. Hän kumartui ja työnsi kätensä kannonkolon sisälle ja saatuaan kiinni joistain pienistä sätkivistä ulokkeista alkoi voimiensa takaa kiskoa niiden kinttujen omistajaa pois ahtaasta piilosta. Toivottavasti yhtenä kappaleena. 
Vapautuihan avun tarvitsija pinteestä viimein, mutta suurin ponnistuksin. 
Irtosi oikein ponnekkaasti niin että Taavikin kellahti pitkin pituuttaan sammalikkoon ja ulostulija lennähti tontun ohi pitkälle kierähtäen pari kuperkeikkaakin, sillä niin kova oli ulostulovauhti. 
Siinä he sitten istuivat maassa vastakkain ja ihmettelivät toisiaan. 
  
Mikä ihme siinä maassa nökötti? Taavinhan jokainen tunnistaa tontuksi, vaikka hän niin suuresti eroaa ulkonäöltään muista tontuista. 
Mutta tämä! Ei se voinut olla peikko, hiisi eikä mörkö. Mikä kumma se on suvultaan ja alkuperältään? 
Se oli hyvin pieni ja kovin karvainen. Sääret olivat laihat ja karvanpeitossa sekä hyvin väärät. Varpaita ei ollut kuin neljä kummassakin jalassa ja ne olivat kaikki samankokoiset. Jalkaterät olivat ihan pyöreät ja jaloissaan sillä oli oljista punotut sandaalit. Sandaalit vaikka oli lokakuu! Näin pohjoisessa se tiesi kylmiä ja lumisia ilmoja. 
Silmät sillä oli pienet ja pyöreät kuin pippurimarjat ja pikisenkiiltävän mustat. Nenä oli kuin kirkas punainen helmi. 
Korvat olivat isot, hieman suipot ja tupsupäiset kuin oravalla. Häntäkin sillä oli: Pitkä, ohut mutta tuuheakarvainen ja kierteellä kuin korkkiruuvi. Kaiken kaikkiaan häntä oli nätti. 
Kädet olivat ohuet, kämmenet vihreät ja sormet olivat pitkät ja mustakyntiset sekä hyvin hoidetun näköiset. Puhtoisen näköinen koko otus. 
” Kukas..tuota mikäs..että mistäs, mistäs sinä tulet” takelteli Taavi. 
” Moon Tampereelta nääs. Ekkös sää oo ennen Kotopihamölliä nähny? Määhän köröttelin peukalokyyrillä, taikkasen oikeesti salamatkustajana, kummää vahinkossa joutusin postipakaasiin kiarotuks. Vasta äsköttäin pääsin käpälämäkeen, kun postiauto takaovet ei menny kunnolla kiinni vaan niitten väliin jäi pikkanen rakonen. Enkäs mää ny sitte tiärä missä mää olen ja mun nimeni on Jaska” Selosti pikkuotus nopeasti ääni käheänä ja aivasti. 
Postiauton kyydissä oli tullut kylmä. Tietäähän sen lämmittämättömässä tavaratilassa. 
” Miksi sinä olet tuon värinen” kysyi Taavi ihmeissään. ”Sinullahan sinertää koko turkki, vaikka pohjavärisi taitaa olla harmaan ruskea?” 
” KUMMULLONNIINKYLMÄ” parkaisi Jaska ja alkoi itkeä todella surkeana. 
” Yhyy meitillä on Tampereella paljonkin lämpösempää. Missä ihmeessä mää ny olenkaan, sanosit ny jo!” Jaska ulisi. 
” Pohjois-Suomessa aika lähellä Korvatunturia ja Joulu-Ukon pajan nurkilla” Valisti Taavi. 
” Voihan nenä! Mitenkäs mää täältä matkasta kotionikaan pääsen ” Kauhistui Jaska ja lakkasi itkemästä ja palelukin hieman helpotti. 
” Mietitään sitä kohta, mutta ensin oan saatava sinulle lämpimät vaatteet. Muuten saat, vaikka hinkuyskän tai keuhkokuumeen palellessasi.” Sanoi Taavi 
Taavi vihelsi kauas kuuluvan jäniksenkutsu vihellyksen ja pian pusikosta loikki kuusi lähistöllä asuvaa pupujussia Taavin luokse, valmiina auttamaan, jos heiltä apua pyydettäisiin. Taavi selitti Jaskan palelemisongelman ja heti alkoivat avuliaat jänikset rapsutella jo muutenkin irtoamassa olevaa kesäkarvaansa irti. Pupujusseille oli vaihtumassa valkoinen talvikarva, joten he eivät itse jääneet pulaan, vaikka karvoja Jaskalle antoivatkin. 
Kun vielä Oravarouva Ollikaiska raaputti Jaskaa varten ruskeaa kesäkarvaansa töppöstarpeiksi, niin tuota pikaa olikin kunnon talvipukineitten tarveaineet kasassa. Sitten jänikset alkoivat hyppiä ja pomppia ja kieritellä karvakasaa litteäksi levyksi, jonka he vielä rummuttivat voimakkailla takajaloillaan paksuksi tiiviiksi huovaksi, joka sitten jaettiin. Taavilla oli aina puukko mukana ja sillä hän jakoi huovan erilaisiksi osiksi. Ruskeasta tuli pehmoiset töppöset. Jänisten karvoista saatiin kevyt mukava viitta, jossa oli huppu, että korvatkin pääsivät lämpimään. Töppöset sidottiin niin napakasti jalkoihin kiinni, etteivät ne kovassakaan vauhdissa päässeet putoamaan vaan pysyivät napakasti jaloissa. 
Kylläpä Jaska oli nyt tyytyväinen! 
” tattista vaan jätkät kyl maar tää onkin lämpöinen palttoo, kunhan ny viälä joteski pääsis takasin kotopuoleen” Jaska kiitteli oudolla murteellaan. 
” Mennään meille. Kyllä äiti ja isä keksivät keinon sinun kotiin palauttamiseksi” Lohdutti Taavi uutta ystäväänsä. 
Jaska herätti tonttumökissä kummastusta. Hän oli oloonsa kuitenkin varsin tyytyväinen. Varsinkin kun sai ruokaa niin paljon kuin ikinä syödä jaksoi. 
Puolukkamuhennosta syödessään hän huokasi” Kun ny olis viälä pikkiriikkinen pala mustaa makkaraa, se vasta olis poikaa, mutta käyhän se näinkin. Ei oo mittään valittamista tässäkään murkinassa” Jaska osasi myös kiittää kauniisti ruuasta. 
Taneli selvitti postiauton reitit ja aikataulut ja sopi tuttavansa Korppi Mortimerin kanssa tavasta, jolla Jaska salaa toimitetaan postiauton kyytiin, että hän pääsisi takaisin Tampereelle, Annalankatu 58: saan niin kuin osoite kuului. 
Muutaman päivän Jaska joutui kotiin pääsyään odottelemaan, mutta hän ei ollut siitä moksiskaan. Hänellä oli mukavaa seuraa, lämpöiset vaatteet ja syömistä yllin kyllin, mikäs silloin oli ollessa.” Tämmöinen lyhkönen loma, kesken möllintöiden on ihan mainio juttu” hän tuumaili. 
Taavi piti Jaskasta, vaikka ei kaikkia hänen käyttämiään sanoja ymmärtänytkään. Sellaiset Jaskasta aivan tavalliset sanat kuten: himmi joka tarkoitti himmeää ja lieluo mikä taas oli sitä, kun jotain viipaloitiin. 
Myöskin riävä joka oli hiivaleipä siis Jaskan kielellä ja vielä niin outo sana kuin häyhtyä joka ilmeisesti oli käyttökelvottomaksi vanhentunut hiivaleipä. Porstua oli eteinen ja niin edelleen. 
Oudot sanat eivät poikien ystävyyttä paljoa haitanneet, joskus vaan on ymmärtämisessä vaikeuksia. Nekin selvisivät, kun yhdessä yritettiin. 
  
Jaska kertoi elämästään ja siitä, miten kiire mölleillä oli. Pihamölleistä oli huutava puute niin, ettei joka pihaan omaa mölliä riittänytkään, vaan joskus piti peräti tilata möllit ihan Helsingistä asti ja se tuli kalliiksi matkakuluineen kaikkineen. Ruokapalkallahan möllit töitään tekivät mutta vuokramölleille piti maksaa matkapäivärahaa ja se rasitti talouksia. 
” Mitä teidän työnkuvaanne kuuluu?” uteli Taneli” kun olette noin pieniäkin. Taikomallako te töitänne teette? 
” Kautta Atalan alakoulun! Mitäkös me tehrään. Kiirutta piisaa niin että meinataan sukkiimme seota” Huudahti Jaska. 
Eikäs me mittään taikoja tehrä rankkaa puurtamista se on meitin työ. Möllien toimenkuvaan kuuluu tuottaa kotitalonsa asukkaille pientä Riesaa ja harmia. Talvisaikaan kun on liukasta ja ihmiset ehtoohämyssä hiakottelee kotopihaansa, ettei ne aamulla töihin mennessään menis heti ulkorappusilla mukkelismakkelis, siinä liukkaalla jäätiköllä. Sillo me möllit huhkitaan kaiken yötä hommissa ja lakastaan ja upotetaan ne hiekat pois jään pinnalta, että aamulla kun ihminen näkee, kuinka kamalan liukasta on, vaikka justiinsa ehtoolla oli hiakotettu, niin ne kulkee koko päivän varovasti eivätkä ryntäile päättömästi pitkin liukkaita katuja. Sillan lailla me estetään niitten koipien katkeilut talvisaikaan. Se on kyllä mahottoman rankkaa duunia se, sano mun sanoneen. 
Möllien ansioo on, että ihmiset niinkin vähän talvisaikaan liukastelevat oudoissakin paikoissa. Totta kai ne tulee varovaisiks, kun kotopihakin on yhtä luistinrataa. 
Joka välissä meirän pitää kirmata karviaispuskiin niitten piikkejä viilaan teräviks ja sehän on homma, joka ei ikuna lopu.” 
Nähdessään toisten epäluuloiset ilmeet Jaska jatkoi” Ette suinkaan te ole luulenu, että karviaismarjapuskien piikit vuoresta toiseen terävinä ilman terottamisen vaivaa pysyis? Nehän tylsyis jo vajaassa vuoressa. Kyllä niitä on ylenaikaa terotettava ja joutoaikana ahkerimmat möllit kiillottavatkin piikkejä ihan vaan kauniin ulkonäön takia. 
Niittenhän on oltava teräkunnossa jok' ikinen kesä etteivät ihmispennut ahmisi marjoja liikaa ja saisi vattansa kippeeks siitä ylettömästä syömisestä. Eihän kenenkään käret kestä kauaa niitten terävien piikkien pistelyä ja niin jää vattavaivat ainakin karviaisten osalta tulematta. Siitäkin on kiittäminen möllejä ja meitin ahkeruutta.” 
No onhan se ihan järkeenkäypää, kun sitä pysähtyy ajattelemaan. Tylsyiväthän ja ehkä pehmenisivätkin ne piikit ilman jatkuvaa huoltoa.  
” Sitä ei vain tule ajatelleeksi” sanoi Viivi. 
Jaska nukkui yöt tonttulan pienen sievän kotihiiren vieraana ja kertoili tälle iltaisin muiden jo nukkuessa tarinoita Tampereen erinomaisuudesta ruokien ja asuinpaikan suhteen. Jaskan jutut saivat hiiren jo aivan vakavissaan miettimään muuttoa Tampereelle. Jaskan tarinat mustamakkaran herkullisuudesta olivat kerta kaikkiaan vertaansa vailla. 
Sitten kävikin aivan vahingossa selville, että Jaskan kotipihassa elelivät Olli ja Tessu: kaksi isoa lihavaa kissaa herraa, joiden lempiharrastuksiin kuului hiirijahti. Se ratkaisi asian. 
Tampere saisi tulla toimeen ilman tonttujen kotihiirtä. ”On parempi jättää mustamakkara maistamatta koska olisi vaarassa itse tulla syödyksi.” sanoi hiiri huokaisten Jaskalle. Joka oli samaa mieltä. 
Päivät kuluivat hämmästyttävän nopeasti. Aikanaan Korppi Mortimer toimitti Jaskan salaa ja turvallisesti kotimatkalle postiauton tavaratilaan. 
Kukaan ei huomannut pientä salamatkustajaa, joka kierteli pakettipaljouden keskellä ja etsi oikeaa osoitetta. Möllit näet osaavat lukea erittäin hyvin. 
Viimein löytyi kuin löytyikin oikea osoite. 
Siinä luki Janssille Annalankatu 58 aivan selkeästi. 
” Tähän mää ny sitten parkkeeraan koko kroppani ja koisin koko matkan, kunnes ollaan Tampereella” mutisi Jaska ja käpertyi paketin käärepaperipoimuun nukkumaan. 
Jaska kietoi häntänsä sievälle siistille kiepille vatsansa päälle, työnsi peukalon suuhunsa ja ummisti silmänsä. 
Mikäpäs Jaskan oli nukkuessa, jäniksenkarvaviitta lämmitti mukavasti nukkujaa ja oravankarvatöppöset estivät varpaita palelemasta. 
Jaska nukkui ja uneksi superterävistä karviaismarjapiikeistä ja oli hyvin, hyvin onnellinen. 
 

©Aikaa lapselle - Blogi

Kirjoittanut Irja Kautto

Lukija Pia Koivuniemi

Kuva Veera Miettinen