Luukku 10

Avulias Taavi

 

Taavi seisoi peilin edessä ja siveli tyytyväisenä partaansa. Tosin toiset eivät millään tunnustaneet sitä kunnon parraksi. Eihän siinä ollut kuin muutama haiven. He sanoivat. Parran täytyy olla niin pitkä, että sen voi sitaista solmulle. He väittivät. Mutta tämän he sanoivat vain saadakseen Taavin suuttumaan.

Taavi kun vieläkin suuttui ja murjotti tämän tästä ja se oli tontuista niin mielenkiintoista, että he ihan vain Taavin murjotusärähtelyitä ihmetelläkseen kiusasivat häntä ihan leikinpäiten.

No, Taavi oli jo niin paljon viisastunut ja oppinut kiukkuaan hillitsemään, että ei enää mokomasta leikinteosta suuttunut, vaikka asia häntä syvällä sisimmässään harmittikin. Hän oli tyytyväinen niistä harvoista haituvista, joita hänen leuastaan esiin pisti. Kasvaisihan hänellekin viimein parta.

 

Toisilla, saman ikäisillä tontuilla oli ollut jo pitkän aikaa, ihan vuosikausia, vaaleanharmaa, tuuhea parta ja Taavi oli saanut haikeana katsella parratonta peilikuvaansa, vaikka parrankasvu-ikä oli par’ aikaa meneillään. Taavi oli nyt lähellä yhdeksääkymmentä ikävuottansa, joten kyllä hänelläkin jo oli aika saada parta, sillä parrastahan tontut tunnetaan.

Parisen viikkoa nämä viisi- tai kuusitoista haiventa hänellä olivat leuassa komeilleet. Kun ne vielä olivat tummanharmaita, eivätkä niin pikimustia, niin Taavi oli niihin hyvinkin tyytyväinen.

Taneli ja Viivi olivat kyllä joskus hyvin huolestuneita, kun heidän poikansa seisoskeli mahdottoman usein peilin edessä, kitukasvuista komistustaan ihaillen sivelemässä. Itsensä ihaileminen, kun ei ole sopivaa tonttumaailmassa.

Lapsihan Taavi vielä on. Puolusti Viivi poikaansa, kun Taneli kiusaantuneena rypisteli otsaansa, Taavin peilailuja katsoessaan. Annetaan ajan kulua, kyllä hän siitä tonttuuntuu vanhetessaan. Siihen asia jäi. Taneli näet luotti Viivin arvostelukykyyn.

 

Tällä kertaa Taavin peilailu katkesi, kun Taneli sanoi sisään tullessaan: Taavi kiltti ehtisitkö käydä keräämässä Petteri-porolle säkillisen jäkälää?

Petteri loukkasi molemmat takajalkansa ja niihin tulleet haavat ovat tulehtuneet. Jalkoja ei saisi nyt rasittaa, joten Petteri ei voi kuljeskella itse jäkälää etsimässä, vaan sitä on hänelle ihan viereen kannettava, että jalat paranevat. jos Petteri saa tarpeeksi ravintoa ja lepoa, hän on tervehtynyt tuota pikaa, vai onko sinulla jotain muuta tekemistä?

Totta kai minä etsin Petterille ruokaa. Sanoi Taavi ja vilkaisi vain pari kertaa peiliin, sieppasi sitten varastokomerosta ison säkin ja juosta vipelsi metsää kohden, säälien poro-parkaa, jonka täytyi maata paikoillaan, vaikka sen himoitsema ruoka oli levällään pitkin metsiä ja joihin se ei pääsisi käsiksi millään, ellei joku sitä hänelle toimittaisi.

Taavi juoksi iloisen, vuolaan puron vierustaa kohti metsää ja sen jäkälikköisiä kallioita, kun hän silmäkulmastaan näki jonkin olennon vilahtavan puronreunan epätasaisessa kivikossa. Taavi pysähtyi tarkemmin katsomaan, samalla miettien, osaakohan tuo varoa noita pärskeistä liukkaita kiviä. niiltä horjahtaa kovin helposti veteen, eikä vesi tähän vuodenaikaan ole mitään lämmintä, ainakaan nopeasti virtaavassa purossa. Pitää varoittaa tuota, mikä se lieneekin, ette satu vahinkoa...

olipa vilahtelija pieni ja mahdottoman nopea. Aurinkokin oli juuri vilahtelijan takana, sillä tavoin, että häikäisi silmiä. Vilahtelijaa ei kaikin ajoin edes erottanut, kun se nopeasti sujahteli sinne tänne, välillä häviten kivien väliin.

 

Taavi siristeli silmiään ja terästi katsettaan. Juuri silloin olento pysähtyi ja lysähti rantakivelle istumaan. Nyt, kun se oli paikallaan Taavi voi tehdä siitä kaikessa rauhassa havaintoja. Sen täytyi olla tyttö, koska sen takkuisessa ja hyvin likaisessa tukassa oli kaksi rusettia. Erivärisistä ja hyvin likaisista nauhoista solmittuja. Sen hame oli lyhyt ja mahdottoman likainen ja risainen. puseron väristä ei osannut sanoa mitään, niin likainen ja kaikenvärisillä tilkuilla paikattu se oli. Ja paikkakohdatkin olivat monesta kohdin jo rikkoutuneet. Jaloissa sillä oli tuohesta punotut virsut, sääret olivat suorat, ohuet, aika lyhyet ja kauniin pehmoisenruskean karvan peittämät. Kasvoissa näkyi kaksi suurta, ruskeaa, kaunista silmää. Nenä oli pieni ja nykeröinen, sellainen jota katsoessa tuli hyvälle tuulelle. korvat olivat isohkot, ihan pyöreät ja tupsupäiset, vaaleanruskean karvan peittämät. Suu oli pyöreä, aika suuri ja se vapisi ilmeisesti itkuun valmiina. Sekasotkuinen tukka oli vihertävänruskehtavanpunertava, jossa rusetit näyttivät hyvin somilta, vaikka likaisia olivatkin. Hameen alta pilkisti ruskeanharmahtava siro häntä, jonka päässä oli tuuhea tupsu. häntä oli sievän ja vaarattoman näköinen.

 

Sehän on peikoksi oikein soma. Ajatteli Taavi, mutta säikähti sitten oikein kunnolla. Peikko, tuon ikäinen ja kokoinen, ei kyllä kuljeskele vielä yksikseen. Montakohan peikkoa täällä lymyilee? Hän kauhisteli itsekseen ja vilkuili hermostuneena ympärilleen peikkoja etsien.

Peikkotyttö alkoi itkeä. Se kuulosti oikein yksinäiseltä ja pelokkaalta ja vähän kaipaavaltakin. Ei ollenkaan peikkomaiselta kiukku-ulvonnalta. Taavi hivuttautui huolestuneena lähemmäksi.

 

Mikä sinun on? Oletko sairas? Hän kysyi osaaottavasti.

Peikkoparka ponnahti säikähtyneenä ylös ja loikkasi kivelle seisomaan. Sitten se pyörähti Taaviin päin. Se oli todella sievä, vaikka sen himmeänukkaisen karvan peittämät posket olivat kyynelistä märät ja koko peikko suorastaan löyhkäsi likaiselle.

Katsellessaan Taavia se lakkasi itkemästä, tuijotti vähän aikaa suu ihmetyksestä pyöreänä ja alkoi sitten ihastuneena hymyillä. Se löi pieniä karvaisia käsiään yhteen ja huusi:

Voi juukeli, kun sulla onkin koreen näköinen vaatetus päälläs. Määkin alvariinsa haluisin jotakin noin kaunista ja kirkkaanväristä, mutta Iso-Hiisi on kieltänyt meitiltä kaikki iloisen näköiset vaatetukset, kun ne vois tehdä meitistäkin iloisia ja oikeitten peikkojen täytyy olla äreitä ja vihaisia. Muutoin ei ole kunnon peikko. Minkä sorttinen peikko sinä olet, kun juukeli sentään, sullahan ei ole edes häntää.

Peikkotyttö oli aivan ihmeissään toisen vajavaisuudesta.

Enhän minä mikään peikko olekaan, vaan tonttu. Selitti Taavi. Mutta miten sinä täällä ihan yksin olet? Vai oletko? Hän kysyi hermostuneena, peikkojen ilkeyden muistaessaan.

juu kyl maar mää yksin olen. Sanoi peikko ja alkoi itkua nieleskellen kertoa: Määhän suuttusin kotona ja aattelin mennä karkuuseen, mutten mää näin kauaksi meinannut olleskaan. Mää meinasin vaan mennä kotoluolan nurkantaka karkusiin, mutta sieltä mun sieppasi nokkaansa Pöllö Pöntinen. Sehän lähti raakottamaan mua kotionsa, poikasilleen huikopalaks, kun se luulikin mua peltohiireks. Se, kun ei näe mitään näin valoissa, siis se Pöntinen ei näe, kun se näkee vain hämärässä. Ja nyt mulla on kamalan kova ikävä kotio. Äitipeikkokin jo varmasti kaipailee ja itkee ja aattelee, ettei enää ikinä näe pientä Sohviaan. Nyt peikko jo oikein itki. kuinka sinä pääsit sen pöllön kynsistä? Kysyi Taavi. Aurinko häikäisi pöllön niin, että se törmäsi noihin pensaisiin ja silloin se hämmästyi niin paljon, että pudotti mut kynsistään. Siellä oksien suojassa mää sitten piileskelin, kunnes se lakkas etsimästä ja lensi pois. Mutta kotoluolaan mää en kyllä ikuna täältä osaa. Itki Sohvi oikein surullisena.

 

Taavin tuli sääli pientä itkijää, samalla, kun hän oli hyvin ihmeissään, siitä, että peikkoäiti ikävöisi lastaan. Sitä hän ei olisi ikinä uskonut, peikoista puhuttiin kaikenlaista. Taavin täytyi, kun täytyikin kysyä, vaikka se epähienoa olikin, rakastavatko peikkoäidit siis ihan totta lapsiaan? Kun me tontut olemme aina luulleet, että he vain läimäyttelevät niitä ja sysäävät ne johonkin pimeään loukkoon, tieltä pois, eivätkä välitä hölkäsen pöläystä, vaikka niiden lapset häviäisivät minne tahansa.

Sohvi oli niin hämmästynyt ja suuttunut, että lakkasi itkemästäkin. tottamaar peikkoäidit rakastavat lapsiaan. Nehän paijaavat meittiä sylkyissään ja puhaltaa kipeät kuhmut ja haavat terveiksi. Ja ne laulaa meitille ehtoisin tuudituslauluja, jos uni ei meinaa tulla. Ja peikkoiskät hypittävää meittiä polvellaan ja veistelee meitille kaarnalaivoja ja Vanhapeikko Pietari Pellikorva opettaa meitille kaikenlaisia kivoja kikkoja, semmottisia, mitä saalistamisessa tarvitaan ja jakelee makoisia välipaloja, kun äiskät ei huomaa. Mää en kyllä ymmärrä mitenkäs tontut voikin luulotella niin kamalia asioita meitin peikkoäiteistä, vaikka eihän se mikään ihme ookkaan, kun tietää mitenkä paljolti tontut elukoille kiusaa tekevätkin. Ja se suurin isopartainen kaikkein vanhin on oikeastaan kaikkein pahin. Onhan se sitä poroaankin niin kovasti puristellut ja kiusaillut, että poroparan nenäkin on jäänyt punaiseksi...

Sohvi oli tulenpalavan kiukkuinen, kun peikoista mokomia luultiin. Taaviakin suututti, koska Joulu-Ukkoa moitittiin ihan syyttä suotta. Mutta sitten ihmettely vei kiukusta voiton: Oli kerta kaikkiaan ihmeellistä, että peikotkin osasivat laulaa ja olla mukavia lapsilleen. Ja vielä veistellä niille lelujakin… ja kaivata ja surra…

Jos sekä tontut että peikot luulevatkin toisistaan ihan vääriä asioita… Välähti Taavin mielessä. Hän aikoi juuri ruveta selvittämään tarkemmin asiaa, kun Sohvi, joka silmät kyynelissä aikoi harpata kiveltä toiselle, horjahti ja liukastui niljakkaalla kivellä ja pudota molskahti vinhasti kiitävään veteen.

 

Määhän hukun. Huusi Sohvi kauhuissaan ja sai Taavin ryntäämään hurjaa vauhtia joen äyräälle, jossa hän, rantapajuista kiinni pitäen, kurkotti Sohvin avuksi. Eihän Sohvi edes kättä huomannut. peloissaan peikkotyttö hosui ja huitoi ja, kun virtakin vielä pyöritteli häntä mukkelis makkelis, milloin kuinkakin päin, ei hän nähnyt eikä kuullut mitään muuta, kuin oman pelkonsa.

Taavi juosta vilisti rantaa myöten, hyppeli kiveltä kivelle, päästen sillä tavoin miltei puron puoliväliin ja sieppasi sitten ohitseen poukkoilevaa Sohvia hännästä kiinni. Aijai! Häntäni irtoo aijai! Parkui Sohvi.

Eikä irtoa. Ei se niin hellässä ole. Karjaisi Taavi ja yritti kiskoa tyttöä rannalle. Taavi kiskoi minkä jaksoi ja Sohvi parkui vähän enemmän, kuin olisi jaksanutkaan. Sitä sattui ja se se pelkäsi ja paleli.

Taavi pääsi jo niin lähelle rantaa, että ulettui ottamaan toisella kädellään kiinni rannalla kasvavan pensaan oksasta. Nyt pääset pois vedestä. Huohotti Taavi ja juuri silloin oksa, josta hän piti kiinni, katkesi ihan noin vaan varoittamatta. Ja niin oli Taavikin veden pyöritettävänä.

Onneksi heidän ohitseen lipui juuri sopivasti, suurehko monihaarainen puunoksa. Taavi ehti työntää Sohvin oksanhaarukkaan ja kiipesi itsekin, suurin piirtein turvallisesti, oksan kannateltavaksi. Sohville hän huusi, että tämä pitäisi visusti kiinni, ettei vain kyydistä putoaisi. Heti suvantopaikassa he yrittäisivät pois tästä kylmästä vedestä, turvallisesti rannalle.

 

Kauhistunut Sohvi piti oksasta kiinni, kuin iilimato niin, että kun meno viimein loppui, ja oli jo niin matalaa ja vähävirtaista, että he voivat kahlata rannalle, niin Taavi ei millään ollut saada Sohvia irti puunoksasta. Niin kovasti peikkotyttö virtaa pelkäsi.

Päästessään viimein kuivalle maalle, he molemmat tärisivät kylmästä.

Sohvi oli miltei tainnoksissaan, tietäähän sen. Hän oli pelännyt ja palellut ja syömisestäkin oli hirvittävän pitkä aika. Sellainen vetää heikoksi isommankin, saati sitten pikkuisen peikkotytön.

 

Taavia huolestutti Sohvin surkea olemus. Hän ohjasi peikkotytön istumaan aurinkoiseen kohtaan joen rannalla ja taivutteli sitten isoja takiaisen lehtiä tytön ympärille tuulensuojaksi. Nitoi ne havunneulasilla yhteen niin, että syntyi soppi, johon tuuli ei sopinut, mutta aurinko lämmitti mukavasti, pientä kylmästä värisevää Sohvia.

Nyt sille pitää etsiä jotain suuhunpantavaa. Sanoi Taavi. Odottele täällä. En viivy kauan.

 

Mistä kummasta saan tähän hätään jotain ravitsevaa ruokaa, kun ei ole edes marjoja tähän aikaan vuodesta. Hän mietti katsellessaan puronvartta eteen- ja taaksepäin. Äkkäsi sitten osmankäämiä ja väinänputken vähänmatkan päässä ja alkoi määrätietoisesti kaivella niiden juuria näkösälle. Näistähän saa mainion aterian. Hän tuumi ja puhdisti juuret hyvin vedessä. Vaikka itse paleli niin, että hampaat kalisivat. Juuret hän sitten murskasi yhdeksi mössöksi, johon sekoitteli vielä vähän ketunleipää mausteeksi. Leipoi sitten koko seoksen kakkaroiksi, jotka kietoi ensin puhtaisiin horsmanlehtiin ja antoi niiden kuumeta auringossa hyvän aikaa.

Kun horsmakääreet avattiin, oli Taavilla tarjota Sohville monta pientä ja herkullista leipästä.

Vielä, kun haen raikasta vettä juotavaksi niin eiköhän pahin nälkä lähde. Tuumi Taavi ja nouti purosta vettä pieneen lehdistä kierrettyyn juoma-astiaan.

Vettä noutaessaan Taavi kuitenkin pelkästä väsymyksestä johtuen kompastui ja kaatui suoraan äkäiseen nokkospöheikköön. Voi, että se koski. Varsinkin kasvot ja kädet olivat pahasti nokkosen polttamia ja niitä kirvelsi ja pakotti ihan kamalasti. Hammasta purren Taavi mutisi, kunhan en vain koske niihin, niin polte lakkaa tuota pikaa. Näin hänelle oli tonttukoulussa opetettu. Ja aivan oikein. Polte lakkasi vähitellen, mutta oli todella vaikeaa olla koskematta nokkosenpolttamia.

Sohvilla ei ollutkaan enää niin kovin kylmä. Aurinko oli jo kuivannut hänen vaatteensakin, joten hän oli jo ihan pirteä ja reipas.

Hiukan epäluuloisen näköisenä Sohvi söi tarjotut kakkarat ja joi veden. Sillä aikaa Taavi nautti auringon lämmöstä ja lakkasi palelemastakin.

Täähän olikin yllätyksellisen makoisaa, noin heinistä pykätyks sapuskaks. Sanoi Sohvi syötyään.

Veden juotuaan hän yllättyneen näköisenä kyseli: Onkosken tää jotakin teitin noitumisjuomaa, kun mää en ole ikuna tämmöstä, näin hyvää ryypänny?

tätä heinäkakkoo mää en kyllä jaksa kaikkea syödä. Se on kovin täyttävää. Syö sinä loput. Kyl maar sullakin jo varmasti nälkä kurnii vattassa? Ja kiitos kaikesta avusta ja siitä, että pelastit mut ton vesipaljouden keskeltä. Ilman sua mää olisin varmasti hukkunutkin.

Taavi söi loput kakkarat ja alkoi jo voida paremmin. Väsymyskin oli kaikonnut tiehensä. Hän alkoi miettiä, millä keinoin he kumpikin pääsisivät kotiinsa, kun aivan arvaamatta, suuri karvainen koura tarttui Taavin jalkaan ja nosti tonttupojan korkealle ilmaan. eikä mitenkään hellävaraisesti ja kaiken lisäksi roikotti Taavia ylösalaisin.

Raivostuneen näköinen peikko karjui Taaville, samalla tätä vihaisesti ravistellen, kuin kiukkuinen lapsi helistintään. Vai tuollainen rääpäle sitä ollaan, mokoma lapsparkojen ryöstäjäolio. Minä kyllä väännän niskasi nurin, senkin hirviö. Pikkuisen Sohvimme olet männynnä veteen heittämään ja ties mitä myrkkyliemiä oot lapsparalle juottanut. Pauhasi isäpeikko kiukuissaan ja äitipeikko ryntäsi Sohvia halimaan ja suukottelemaan ja kaikin puolin muutenkin paijaamaan.

Isäpappa hei, kuuntelehan nyt! Huusi Sohvi kesken halailujen. pöllö minut ryösti, eikä Taavi. ja pöllökin otti minut vain sen takia, että se luuli minua ruokapalaksi. Hiireksi se mokoma minua luuli. Taavi taas pelasti minut hukkumasta ja auttoi muutenkin. Ilman Taavia, ette olisi varmasti koskaan nähneet pikku Sohvianne.

Sitten Sohvi kertoi koko tarinan, miten oli joutunut virran vietäväksi ja juuri Taavin avulla sieltä hengissä selvinnyt. Ja, että Taavi oli keksinyt keinon, millä sai Sohvin kuivaksi ja tehnyt vielä syötäviä kakkaroita, joista tuli vatta ihan täyteen ja josta sai ihan voimatkin takaisin.

 

Taavin rohkeus ja neuvokkuus tekivät peikkoihin suuren vaikutuksen, eikä kiittelystä meinannut tulla loppua.

Sitten peikot kokivat uuden yllätyksen, sillä veden pyörityksessä olivat Sohvin vaatteet tulleet ihan puhtaiksi ja nyt kuivuttuaan ne olivat kirkkaat ja suloisen pehmoiset. Nehän tuntuukin ihan harmaanpehmoisilta ja sylinlämpöisiltä. Sanoi Sohvi ihmeissään. Sellaiseksihan vaatteet aina tulevat, kun ne pestään. Sanoi Taavi.

Peikkojen korvat heiluivat kiihtymyksestä. Mitä se pestään on? He kysyivät. Minä voin kyllä näyttää. Sanoi Taavi kohteliaasti. Jos peikkorouva voisi antaa tuon huivinsa, niin minä näytän kuinka siitä tulee yhtä kirkas ja pehmoinen, kuin Sohvin vaatteista. Peikko antoi huivinsa hyvin vastahakoisesti, mutta antoi kuitenkin, koska oli utelias. Taavi ajatteli, että voi olla vaikeaa saada huivia puhtaaksi, mutta kannatti ainakin yrittää. Hän etsi suopayrtin juuria, jotka sitten kivenkolossa murskasi ja hinkkasi ja vatkasi niin, että niistä muodostui vaaleaa vaahtoa, joka tuoksui hyvälle ja oli kuin oikeaa saippuaa. Sitten Taavi otti huivin ja vaahdotti ja hinkkasi ja huuhteli huivia moneen kertaan ja monessa vedessä, kunnes huivi oli kuin olikin putipuhdas ja kirkkaanvärinen. Kun huivi vielä kuivuttuaankin tuoksui hyvälle, niin peikot sanoivat Taaville, että tämä oli tosiaan pitänyt lupauksensa ja saanut huivista kauniin ja pehmoisen.

 

Peikot olivat niin ihastuneita huivin puhtauteen, että he Taavin yllytyksestä pesivät, Taavin ohjeiden mukaan, vaatteensa ja vieläpä itsensäkin.

Tosin he olivat kauhusta aivan kalpeita - ja se on jo saavutus ruskeille peikoille. Mutta kun Taavi vannoi ja vakuutti, että he voivat aivan turvallisesti peseytyä tässä joenpoukamassa, koska vesi oli matalaa ja virta tällä kohtaa niin vaisu, että sitä tuskin huomasi.

Kun peikot pääsivät oikein peseytymisen alkuun, he eivät olisi millään malttaneet sitä lopettaa. Kyllä he olivatkin likaisia. Koko suvanto muuttui kirkkaasta ihan mustaksi, kun peikot siinä tarmokkaasti peseytyivät.

Heistä oli vaahto niin mukavaa, että he vain vaahdottivat ja huuhtelivat ja vaahdottivat taas, kunnes Taavi sai heidät uskomaan, että jos he vielä kauan niin kylmässä vedessä polskivat, niin ainakin Sohvi vilustuisi ja voisi sairastua pahastikin. Se toi peikot pois vedestä.

 

Kylläpä he olivat sieviä ja hyväntuoksuisia. Voidaankos me pestä itteemme toistekin? He kysyivät Taavilta, johon he nyt luottivat kuin kallioon.

Ei siitä mitään vahinkoa koidu. Sanoi Taavi. Me tonttulassa peseydymme joka päivä ja vaatteetkin pesemme kerran viikossa. Mutta kovin kylmään veteen ei kannata itseään mennä liottelemaan. Kesällä voi käydä vedessä pesulla, vaikka joka päivä, montakin kertaa, mutta talvella ei voi, kun vesi on jäässä ja luntakin joka puolella. Silloin me lämmitetään vettä sisällä ja peseydytään lämpimällä vedellä. Ja vaatteetkin me silla tavoin talvella pestään.

Sohvin pelastamisesta ja pyykinpesutaidon opettamisesta peikot olivat niin hyvillään, että isäpeikko kiidätti Taavin kainalossaan takaisin sinne, mistä Taavi oli Sohvin pelastamiseen poikennut. Auttoipa vielä Taavia keräämään Petterille jäkälää säkin täyteen.

Sitten peikko mennä tömisteli kotiluolaansa ja Taavi raahusti väsyneenä kotiin päin, jäkäläsäkkiä raahaten ja hartaasti haukotellen.

Jätettyään Petterille jäkälät Taavi kompuroi kotitupaan ja ryömi saman tien sänkyynsä, johon nukahti, kuin tukki. Johan oli poika väsynyt. Tuumi Taneli. Ei edes peiliin vilkaissut. Olisikohan se vaihe jo mennyt häneltä ohitse.

 

Aamulla Taavi nukkui liikaa. Isä ja äiti olivat jo menneet töillensä, kun Taavi vasta heräsi. Hän hypähti kauhistuneena ylös, sijasi äkkiä vuoteensa, hotkaisi aamiaisensa ja kiiti sitten kohti koulutaloa. Kun hän hengästyneenä ja nipin napin myöhästymättä ilmestyi ovelle ja kumarsi kaikille kohteliaasti aamutervehdyksen, niinhän nolostui aivan tolaltaan, kun kukaan - ei edes Nestori - vastannut, vaan kaikki tuijottivat häntä suut auki. Sitten koko porukka huusi, aivan kuin olisivat sitä oikein yhdessä harjoitelleet: Taavi, sinullahan on oikein komea tontunparta!

Taavi hairasi kädellään leukaansa ja kas ihmettä, mitä olikaan hänen leuastaan riippuva pehmoinen ja paksu jokin. Ja miten pitkäkin se oli. Taavi ryntäsi peilin eteen ja katsoi ikionnellisena komeaa vaaleanharmaata ja hyvin tuuheaa partaansa. Sitten hän teki pelkästä riemusta kaksikymmentäseitsemän volttia partansa kunniaksi.

Peikot ja niiden pesemiseen opettamisen Taavi unohti siinä parrankasvamisen riemussa, mutta unissaan hän kyllä muisti, että mukavinta maailmassa oli Sohvi ja puhtaat peikot.

Kun Nestori kertoi Joulu-Ukolle Taavin riemusta parran viimein kasvettua hänen leukaansa, oli Joulu-Ukko mielissään. Varsinkin, kun Nestori ihan kehaisikin Taavia siitä, että tämä osasi jo melkoisen hyvin pitää ärtymyskiukuttelunsa aisoissa.

Tämä pitääkin kertoa Roosalle. Mietti Joulu-Ukko. Mutta kun hän kertoi asiasta joulu-muorille, niin se ei käynytkään noin vain. Ensin täytyi muorin mielestä siivota ja leipoa ja laittaa uudet, silitetyt verhot ja pöytäliinat paikoilleen. Ja tukkakin täytyi pestä ja vielä täytyi toimittaa yhtä ja toista muutakin, joka Joulu-Ukon mielestä oli ihan turhanpäiväistä. Mutta hänhän oli kiltti ja kärsivällinen, joten suostui muutaman päivän odottelemaan, että muori sai huushollinsa mieleiseensä kuntoon.

Kyllähän Joulu-Ukon täytyi myöntää, että oli mukavaa istua ja tarinoida, kahvikupposen ääressä, kun kaikkialla oli puhdasta ja siistiä. Ja oli tuoretta pullaakin. Pukki oli kova hyvän pullan perään.

Muori Roosa ja pukki istuivat mukavissa keinutuoleissaan ja ruotivat yhdessä Taavin elämistä ja olemista ja naureskelivatkin sitä, että ei kukaan, ei edes Nestori, arvannut mitä Taavista kaavailtiin.

Ilta kului rattoisasti ja niin kului kahvia ja pullaakin. Joulu-muori, kun osaa nuo taloushommat. Taavi kukoisti edelleen ja kasvoi ja viisastui vauhdikkaasti, kuin rikkaruoho, mutta ilman rikkaruohon haittavaikutuksia.

 

 ©Aikaa lapselle - Blogi

Kirjoittanut Irja Kautto

Lukija Pia Koivuniemi

Kuva Veera Miettinen