Luukku 24

Salainen opiskelu

  

Joulupukin kodissa oli kireä tunnelma, Joulu-Ukko oli hyvin kärttyisä ja pahantuulinen. Roppi-Roosakin punoitti kiukusta. Hyvänen aika hehän suorastaan riitelivät! Kyse oli Taavin ja Miinan saattamisesta opiskelemaan tulevaa Joulu-Ukon ja Joulu muorin tehtäviään. 

Siinä oli kuitenkin se vaikeus, että heidän pitäisi opiskella tulevaan tehtäväänsä kaikki asiat itseltään salaa. Heidän siis pitäisi oppia kaikenlaista, mutta he eivät saisi tietää mitä varten heidät pistettäisiin tätä kaikkea opiskelemaan. Varsinkaan kun heidän ikätoverinsa eivät samaan oppiin joutuisi. 

Selvähän se, että siitä tuli riita. Roosan mielestä Joulu-Ukolla oli toinen toistaan hassumpia ideoita opintojen salaamiseen, eikä Roosa hyväksynyt niistä yhtäkään. Sehän tässä Joulu-Ukkoa kismitti. 

Rouva on hyvä ja esittää jotain parempaa sanoi Joulu-Ukko tekokohteliaalla äänellä vetäen vielä suupieltäkin ivalliseen hymyyn. 

Hän oli juuri esittänyt, että Taaville ja Miinalle selitettäisiin koulutuksen olevan salaisiin agenttihommiin liittyvää ja Roosa oli tyrmännyt heti suunnitelman mahdottomana. Eihän tontuilla kerta kaikkiaan ollut koskaan minkäänasteisia salaisia agentteja. Niistä tontut olivat lukeneet vain lapsille tulevien lainakirjojen tekstistä ja ne ovat tonttujen mielestä pelkkiä ihmisten keksimiä satuolentoja. Eihän sellaiset älykkäät tontut kuin Taavi ja Miina sellaista satuilua uskoisi. 

Sen vuoksi Joulu-Ukko nyt murjotti. 

Roosa tuskitteli harmistuneena:” No johan on vaikeaa, etkös sinä Joulu-Ukko muista miten sinua aikoinaan opastettiin urallesi?” hän sitten kysyi. 

Joulu-ukko näytti hölmistyneeltä. Silmät ymmyrkäisinä ihmetyksestä hän tuijotti Roosaa kuin ihmettä.” Hyvänen aika enhän minä sellaista enää muista, ”hän jupisi. ” Ei suinkaan vaan muisti ole alkanut näin vanhemmiten heiketä, kun en tosiaankaan muista tipantippaakaan minkäänlaisesta koulutuksesta” Hän kuiskasi ihmeissään jopa pelokkaastikin. 

” No no” torui Roosa ” Ethän sinä ole vielä mikään ikäkulu, noin joulupukiksi. 

Katsotapas, sinähän olet vasta siinä kahdeksansadan vuoden hujakoilla. Ei siinä iässä vielä pukin muisti heikkene. Tämä pukkihommahan on siitä veikeä työ, että kun siihen lupautuu niin pukiksi alkamisen jälkeen aloittaa niin kuin melkein alusta. 

Koska Joulu-Ukko on koko työikänsä ikään kuin ilontuoja jok'ikinen joulu niin hän saakin palkakseen tupla määrän elinvuosia. Siis jos pukki virkaan astuessaan on siinä viiden-tai kuudensadan vuoden vanha niin pukin virassa hän alkaa taas noin sadan vuoden iästä. Hänen koko elimistönsäkin nuortuu sen ikäiseksi, joten vaikka sinä nyt kokoa ikämääräsi huomioon ottaen huitelet tuhannen sadan tai tuhannen kolmensadan paikkeilla, niin koko kehosi on vasta siinä seitsemän- kahdeksansadan vuoden ikäinen, eikä silloin ole vielä minkäänlaisia muistikatkoksia. 

Sinun koulutuksesi on siis hoideltu niin ovelasti, että et ole sitä koulutukseksi huomannut” Selvitti Roosa asiaa. 

” Niinpä niin.” Sanoi Joulu-Ukko Josko minä olen ollut niin tyhmä, että en ole huomannut mitä on tekeillä tai sitten kouluttajat ovat olleet niin ovelia, että en heidän huijaamistaan tajunnut.” Joulu-ukko huokasi ja oli jo aivan leppynyt. 

Vaikka Roosa ja Joulu-Ukko miten pähkäilivät ja yrittivät keksiä, jos jonkinmoista strategiaa salakoulutuksen menetelmäksi he eivät millään keksineet mitään käyttökelpoista. Aina kun toinen keksi mielestään lyömättömän idean huomasi toinen siinä olevat puutteet ja niin joutui sekin ajatus hylätyksi. 

Sitten tuli joulumuori sisään kantamuksineen. Hän oli ollut pyykillä ja toi nyt pestyt ja kuivuneet pyykit tupaan niin että hän voisi Joulu-Ukon kanssa vetää lakanoita suoriksi ja sitten viikata ne ennen kuin ryhtyisi silittämään. 

Roosa kysäisi heti Joulumuorilta, ennen kuin tämä oli edes ehtinyt pyykkikoria käsistään pois laskea” Muistatkos sinä, miten sinua ja Joulu-Ukkoa virkaanne koulutettiin?” 

Toisten ällistykseksi muori vastasi” Tottahan toki, vaikka en minä sitä siinä koulutusvaiheessa miksikään opetukseksi tajunnut. Vasta paljon myöhemmin asioiden oikea laita minulle selvisi miettiessäni kaikkea mennyttä yksikseni tuon Ukon ollessa työssään maailmalla kiertelemässä, jakelemassa niitä lahjoja.” 

Muori puhui kuin selvääkin asiaa, mutta toiset istuivat siinä suut ihmetyksestä auki. Tässäkö nyt sitten saataisiin tietää ihan noin vain helposti asia, jota oltiin melkein riidelty ja jota oli ajatukset humisten vatvottu kolmatta tuntia. Se tuntui aivan iskulta palleaan. 

” En ymmärrä miksi se piti niin salaisesti hoitaakin koko opetusurakka” Puheli Muori ottaen koristaan yhden lakanan, jonka ravisti suoraksi ja tarjosi lakanan toista päätä Joulu-Ukon pideltäväksi, mutta Roosa sanoikin 

” Annas kun minä” ja sitten Roosa ja Joulumuori vetivät ja laskostivat ja käärivät rullalle jokaisen lakanan ja koko ajan puhe luisti heiltä vaivattomasti siinä työn lomassa. 

Se tuntui Joulu-Ukosta ihmeelliseltä, mutta sehän ei kuulu tähän asiaan ollenkaan. 

” Kaikki alkoi silloin kun me aloimme seurustella, ”sanoi Joulumuori ja vilkaisi hymyillen Joulu-Ukkoon. ”Näin ajatellen lapsiahan me vielä silloin olimme mutta kovin tosissamme me yhteistä tupaa suunniteltiin. Kun me eräänä päivänä taas juoksimme silloisen Joulu-Ukon tuvan ohi niin kuulimme sieltä kovan rysähdyksen ja sitten joku huusi meitä sisälle auttamaan koska oli sattunut onnettomuus. 

Mehän tietysti ryntäsimme sisään ja kyllä siellä olikin kaamean näköinen sekasorto valloillaan. Joulumuori istui keskellä lattiaa kulhon puolikas sylissään ja kaikkialla oli astioiden sirpaleita ja Muorin sylissä pelkällä esiliinalla oli joka puolelle valuva vetelä taikina ja jauhopölyä oli joka puolella. 

Muori oli kuulemma vienyt taikina-astiaa kohoamaan lämpöiselle uuninkulmalle ja oli siepannut mukaansa tarjottimen, jolla oli tyhjiä astioita säilytyskomeroon vietäväksi. Koska ne olivat vanhoja ja kuluneita niin ne siirrettäisiin pois uudempien tieltä. Muori oli kuitenkin kompastunut matonkulmaan ja niin kaikki oli mennyt huiskin, haiskin. Mikä vielä lisäsi surkeutta, oli se, että Joulu-Ukko oli kuullut rysähdyksen ja rynnännyt apuun mutta oli liukastunut kynnyksellä ja makasi nyt pitkin pituuttaan ja voivotteli jalkaansa, jonka oli liukastuessaan loukannut. 

Mehän jäimme auttamaan heitä koska, olimme sopivasti paikalla, pyysivät he meitä auttamaan taloudenpidossa ja Joulu-ukon työssä. Muorikin oli saanut kaatuessaan haavan käsivarteensa ja haava tulehtui. Tämä piti muorin työkyvyttömänä pitkän aikaa. Joulu-ukkokaan ei voinut hommiaan hoitaa ilman apuria niin kauan kuin hänen jalkansa oikkuili ja piti pitää levossa. 

Parisataa vuotta me heitä autoimme. Vasta paljon, paljon myöhemmin 

tajusin etteivät he niin sairaita olleetkaan vaan opettivat meille virkaansa noin salavihkaa 

Kyllähän sellaiset vaivat silloinen lääkintätonttumme olisi nopeasti pystynyt parantamaan, mutta taisikin tehdä yhteistyötä Joulumuorin ja ukon kanssa käärien heidän vammansa aina vain uusiin puhtaisiin siteisiin, että he voisivat edelleen näyttää apua tarvitsevilta.” 

”Aika ovelaa. ” naureskeli Muori” En kertaakaan epäillyt heidän vain teeskentelevän vaivaisuuttaan. Sillä tavoin opimme kaikki, tulevan virkamme, niksit ja työtavat. Opetus oli perusteellista ja kaikki mahdolliset virheetkin tuli tehtyä, mutta siitähän ei koitunutkaan mitään haittaa, kun oli vierellä aina vanhempi ja kokenut viranhaltija, joka neuvoi aina, miten mistäkin pälkähästä suoriudutaan. 

  

Nyt olikin kaikki lakanat vedetty ja viikattu ja ladottu toiseen koriin silitystä odottamaan Joulumuori alkoi puuhata kahvia ja voileipiä koko suunnittelija porukalle, johon nyt myös Joulumuori kuului. 

Hyvän kahvin parissa kielenkannat irtosivat ja toinen toistaan hassumpia ideoita esitettiin. Varsinkin Joulu-Ukko kunnostautui mitä mahdottomampien asioiden keksimisessä. 

Mutta nyt kaikki suunnittelu sujui sopuisasti naureskellen ja leikkiä laskien, sillä sellainen on kahvin voima, varsinkin kun siinä on mukana Joulumuorin tekemiä voileipiä ja muutama piirakan siivu. 

Valmistuihan opetussuunnitelma viimein. Ennen sen aloittamista piti vielä odotella, että Taavi ja Miina palaisivat häämatkaltaan, sillä he olivat tällä välin ehtineet mennä jo naimisiin koko tonttuyhteisön ollessa vakuuttunut, että heistä tulisi kaikkien aikojen sopuisin tonttupariskunta. 

Häissä oli pyörinyt peikkojakin ja kaikilla oli ollut hyvin hauskaa. Lopuksi oli vielä ollut riemukkaat peikkohyppelytkin niin että koko juhlaväki oli väsymyksestä aivan hervottomana vielä pari seuraavaa päivääkin. 

Nyt li nuoripari jo palannut kotiin ja heidän uudenuutukainen tupansa sijaitsi aika lähellä Taavin entistä kotia. Pariskunta oli jo asettunut mukavasti asustelemaan yhteistä kotiaan ja toimitteli kaikkia tonttumaisia askareitaan hyvin tyytyväisenä oloonsa ja eloonsa. 

Eräänä päivänä Joulu-Ukko ja Joulumuori tulivat kyläilemään Taavin ja Miina luona. No sellaiset käynnit vastavihittyjen luona kuuluivat tapoihin mutta kun vieraat lähtivät kotiinsa, tapahtui jotain poikkeuksellista. Joulu-ukko astahti varomattomasti tuvan ulkoportaissa eteensä kunnolla katsomatta ja niin hän suistui portaita alas ja loikkasi jalkansa. ”Kovin pahasti”, sanoi Roppi Roosa, joka haettiin kiireesti paikalle, kun ukko valitti ja voivotteli niin surkeasti, että muorin kuultiin sanovan, tosin hyvin hiljaa,

” no no, äläs nyt sentään liioittele ”Mikä lausunto herätti laajalti ihmettelyä tonttujen keskuudessa. Muorihan ei koskaan ennen ollut vähätellyt kenenkään kipuja tai huolia. Ei ainakaan oman Ukkonsa. 

Joulumuorillekin kävi huonosti, kun hän opasti tonttuja, jotka auttoivat Joulu-Ukkoa kotiin.” Hän omaa hermostuneisuuttaan törmäsi päin kuistinkuistin pilaria ja satutti käsivartensa niin, että se piti panna kantositeeseen” näin sanoi Roosa. Siinä nyt olivat Joulu-Ukko ja Joulumuori. Toisella jalka siteessä ja kainalosauvat tukena. Toisella käsi kantositeessä ja Roosan määräyksestä järkytyksen takia peräti vuoteenomana. Sittenkään, kun hän ylös pääsisi hän ei saisi tehdä töitään vaan hänen olisi levättävä vielä pitkään, ettei järkytyksestä johtuva heikotus pahenisi. Niin määräsi Roosa. 

Taavi ja Miina tunsivat olevansa miltei syyllisiä vieraidensa onnettomuuksiin, joten he tarjoutuivat kokopäiväisiksi apureiksi, jos vain kelpaisivat, kuten he vaatimattomasti sanoivat. Tottahan toki apu kelpaisi. Niinpä sitten Taavi ja Miina aloittivat koulunkäynnin itse sitä mitään tietämättä ja Roosan Joulu-Ukon ja Joulumuorin salaa käsiään hykerrellen ja naureskellen sekä asiasta nauttien. 

Tosin Joulu-Ukon oli joskus vaikeaa näytellä jalkavaivaista samoin kuin muorinkin olla käyttämättä kättänsä. Mutta illalla, kun he olivat
kaksistaan he toden totta, ottivat päivän lepoaikansa korkoineen takaisin. 

Joulu-ukko loikki ja hypähteli. Veipä Muorin usein kipakkaan polkkaankin jalkansa verrytelläkseen ja jaksaakseen taas seuraavan päivän ontua ja valitella. 

Muori teki taikinoita, vaivasi oikein sydämensä halusta suuria leipätaikinoita, että jaksoi taas seuraavana päivänä pitää kättään kantositeessä ja olla tarttumatta työhön, hän kun poti järkytyksestä johtuvaa väsymystä. Taavi ja Miina opettelivat kaikkea uutta ja ihmeellistä Joulumuorin ja ukon apuna. He eivät ehtineet lainkaan miettiä miksi sairaudet eivät parantuneet, vaikka Roppi-Roosa kävi yhtenään potilaita lääkitsemässä. Mutta asia ei näyttänyt Roosaa huolestuttavan päättivät nuoretkin, että mitään syytä hätäilyyn ei ollut. 

Sattuihan heille monta hassua virhettä, sellaisia, joita joulu-ukko ja Joulumuori kaksistaan ollessaan naureskelivat ja muistelivat. Aivan samanlaisia mokauksia olivat hekin aikoinaan tehneet, erona vain se, etteivät ne silloin hauskoilta tuntuneet. Päinvastoin tuntui kuin koko maailma olisi silloin romahtanut heidän niskaansa. 

Esimerkiksi sekin, kun Taavin piti opetella kiinan kielellä sanomaan: Onko täällä kilttejä lapsia, hän vahingossa henkäisi sanansa niin että sai suuhunsa ison osan parrastaan ja oli kerta kaikkiaan tukehtua omaan parteensa, kun ei heti älynnyt mitä hänen kurkkuunsa pyrki. 

Kyllä pukki sillä hetkellä pysyi vakavana mutta illalla omassa tuvassaan hän nauroi tapausta sydämensä kyllyydestä. Miinan taas piti suoriutua kaikesta mitä Joulumuorin tehtäviin kuului. Piti leipoa, paistaa, siivota, pestä pyykkiä, silittää ommella, parsia, paikata, kutoa, kirjailla, lääkitä pikkuvaivoja, keittää hilloja ja mehuja, kuunnella toisten huolia ja vieläpä kestitä vieraita ja laatia juhliin kaikenlaista, että ne sujuisivat kitkatta ja kaikki viihtyisivät. Piti muistaa kaikkien lähistön eläinten luolat ja pesät ja perhesuhteet (jäniksillä ne olivat hyvin monilukuiset) niin että hän tietäisi minkä laatuista apua kullekin perheelle pitäisi hätätilanteessa lähettää.  

Kyllä Miinallekin sattui kaikenlaista vastusta: kerran hän syventyi niin perusteellisesti parantamaan ja siinä sivussa paijaamaankin suloisen näköistä sopulivauvaa, että unohti kokonaan, että oli juuri laittanut tekemänsä taikinan lämpöiseen komeroon nousemaan. Kun hän sitten aikojen päästä pahaa aavistamatta aukaisi komeron oven, vyöryi liikaa noussut taikina hänen ylleen kuin valkoinen froteepyyhe. Päästä jalkoihin asti riitti taikinaa. Ainoastaan kaksi pelästynyttä silmää näkyi taikinan keskeltä. 

Joulumuori pysyi kiitettävän vakavana ja lohdutti Miinaa parhaansa mukaan. Kun kukaan ei nähnyt Muori hautasi kasvonsa huopaan ja nauroi niin että oli tikahtua. 

Oli asiassa siis mukavatkin puolensa ainakin Joulu-ukolla ja Joulumuorilla. 

Taavi ja Miina oppivat salavihkaa tulevat ammattinsa ja todella hyvin. Olihan heillä asiantuntijat opettajinaan. 

Menisi vielä muutama vuosisata ennen kuin uusi Joulu-ukko ja Joulumuori astuisivat uuteen virkaansa. Tällä hetkellä virassa olevaa Joulu-ukkoa alkoi yhä enemmän kiehtoa eläkkeelle jäämisen aika. Hän mietti mitä kaikkea voisi muorin kanssa sitten toimitella, kun ei enää olisi kiire töihin. ”Jouluaattona kyllä saunoisin” haaveili Ukko tulevaisuuttaan ja kiireetöntä aattoiltaa.  

  

Sen pituinen se!! 

  

 

©Aikaa lapselle - Blogi

Kirjoittanut Irja Kautto

Lukija Pia Koivuniemi

Kuva Pauli Koivuniemi

 Luukku 23

Peikkohyppelyt osa 2

 Näistä luetelluista letuista ja muista herkuista ei maksettu koska eiväthän tontut ja peikot mitään rahankäytöstä ymmärtäneet mutta kojuista oli järjestyksen vuoksi mukavampi jaella tarjolla olevia ruokia ja juomia, kuin että niitä olisi vain sikin sokin jaettu sieltä ja täältä. Kaikki mitä tarjolla oli, teki mainiosti kauppansa. Tontut maistelivat peikkojen ja peikot tonttujen herkkuja. Vaihtoipa muutama tonttu-ja peikkomuori keskenään parhaita ruokareseptejäänkin. 

Peikko-ja tonttuvaareillakin riitti toisilleen kertoilemista. Kaikkia ihan hurjia kalajuttuja ei kyllä kukaan tosissaan ottanut mutta aika kului siinä mukavasti turistessa. 

Sen jälkeen olikin ohjelmapuolen vuoro, kun oltiin kunnolla tutustuttu ja alkujäykkyys hävinnyt. Peikko-orkesteri esiintyi ensin: Komeat valtavan suuret peikot rummuttivat kivikovaksikuivuneen haapapuun palasia yhtä kuivilla ja kovilla haapapalikoilla samalla, kun hiukan pienemmät peikot puhalsivat tuohitorviinsa peukaloidensa välissä oleviin ruohonlehtiin, joista tulikin kova ja kimakka ääni. Neljä peikkoa lauloi musiikin tahdissa peikkolauluja ja se tuntui luissa ja ytimissä, niin humisevan kumiseva ja samalla itkettävän kaipaavaa heidän laulunsa oli, että tontut eivät osanneet sanoa olivatko he siihen ihastuneita vai hermostuneita. 

Tontut istuivat kuin paikoilleen juurtuneina ja heidän hiippalakkinsa sojottivat suoraan ylöspäin ja tärisivät koko musiikin ajan, joten hiippalakkien tiu’ut helisivät värinän voimasta tasaisesti ja hyvin vienosti. Peikot olivat tyytyväisiä, he kun uskoivat tonttujen näin osoittavan heidän esitykselleen suosiota. 

Taavin ja Miinan tonttupolska sai peikot ihan haltioihinsa. He huusivat ja tömistivät tanssiparin esiintymään peräti viisi kertaa, niin että tontut olivat jo aivan tikahtumaisillaan, sillä tonttupolskassa oli vauhtia ja vipinää. Siihen ei ihan jokainen kykenekään. 

Peikkotanssi oli todella äänekästä. Peikot mennä jytyyttivät kolmessa sisäkkäin olevassa ympyrässä niin että kaksi piiriä pyöri myötä- ja yksi vastapäivään. Siinä vilinässä silmät olivat seota katsojilta. Peikot vielä karjaisivatkin aivan yllättäen, jolloin tontut ponnahtivat säikähdyksissään ainakin metrin paikoillaan ylöspäin... jysähtivät sitten sydän takoen paikoilleen istumaan ja peikot taas ylpeänä olettivat tonttujen hyppivän vastustamattoman musiikin voimasta tuoleillaan. 

Esiteltiin arvoituksia ja runoja, olipa mukana myös pikkuinen näytelmä, joka kertoi tarinan siitä, kuinka tonttupoika pelasti pikkuisen peikkotytön vedenhelmasta ja opetti sitten vielä veden käyttöä pesemispuuhissa. 

Näytelmä saikin kaikkein suurimmat suosionosoitukset. 

Kaikilla oli hauskaa mutta Taavi oli erityisen onnellinen. Olihan hänellä seuranaan mukava ja kiltti Miina Malviina jonka kanssa oli helppo jutella. Heillä oli tosi viihtyisää keskenään. 

He istuivat nurmikolla vierekkäin ja joivat kaarnikkamehua, kun heidän luokseen kävellä jytysteli valtavan suuri ja ilmeisesti hyvin vanha peikkomuori. Sillä oli paksu tukka, joka oli letitetty monelle pienelle tiukalle saparolle ja joka saparoon oli sidottu pikkuinen rusetti. Rusetit olivat monen värisiä, mutta kaikki olivat hyvin kirkkaita väriltään ja kaulassa oleva huvikin oli niin kirjava ja puhdas että silmiä häikäisi. 

Nenä oli suuri ja koloja täynnä, näkyipä siinä pari suurta syylääkin ja iho oli koko kasvojen osalta hyvin tummanruskea ja koloja sekä uurteita täynnä. 

” Hui!” ajatteli Taavi. 

Samassa peikkomuori avasi suunsa ja alkoi nauraa kikattaa ja huusi aika karhealla äänellä” Kappasten vaan täällähän se Taavi istuksii. Taitaa olla kuherteluhommelissa. Nätin tytön oletkin valkannut, sa mun sanoneen, vieläkösten muistat pikkuista Sohvipeikkoo?” 

”Hyvänen aika!” huusi Taavi” Oletkos sinä Sohvi? Kylläpä olet kauhe…asti kasvanut!” Viime hetkellä Taavi muutti kauhistunutta huudahdustaan kohteliaampaan muotoon. Hän oli totisesti kauhistunut sievän peikkotytön muuttumisesta pelottavan näköiseksi peikkomuoriksi. Sohvi ei huomannut Taavin lipsahdusta. Hän tiiraili pienillä silmillään Miinaa ja kysäisi” Mitäs sievä tonttulikka tuumaa meikämuorin ulkonäöstä. Ei taitais tulla palkontioo kauneuskilpailuissa vai...?” 

Taavin tuli hiki. Kukaan ei voisi edes leikillään kehua nykyisiä Sohvia kauniiksi. Kuinka Miina tuosta selviäisi? 

Miina niiasi sirosti peikkomuorille ja sanoi hymyillen” Kyllä minä ensin säikähdin kamalasti, kun sinä olet noin iso, mutta sinun äänesi on ystävällinen ja silmäsi hyvin kauniit ja iloiset, niin että e minulla ole mitään pelättävää, varsinkin kun tiedän Taavin kertomuksista, että te koko peikkokansa olette hyvin mukavaa porukkaa. Olen kuullut, että te autatte eläimiäkin, jos tarvetta on” 

” Kas, kas! Oletpa valinnut mukavan heilan” Huusi Sohvi karhealla äänellään” Noin näppärästä tytöstä tuleekin mukava muija. Kattosken vaan ettei kukaan muu sitä sulta sieppaa, kun se on vielä niin nättikin ton hyvän luontonsa lisäksi.” 

Taavi oli ylpeä ja onnellinen, kyllä Miinan kanssa kelpasi. Hän keksi aina sanoa ihan oikeat asiat niin nopeasti, että ei tullut sellaista tyhjää hiljaisuutta, jolloin yrittää keksiä sanoja, jotka eivät loukkaisi, mutta eivät olisi suoranaisia valheitakaan. 

Sitten Taavi tajusi, että Miinalta sujui tuo kaikki siksi että hän tosiaan näki kaikissa muissa hyviä puolia niissäkin joissa toiset eivät nähneet kuin moittimista. 

Miina tosiaan oli jotain ainutlaatuista, mietti Taavi, mutta lopetti mietteensä, kun Sohvi ja Miina aloittivat jutustelun keskenään. Taavi tahtoi päästä keskusteluun mukaan. Muitakin tonttuja ja peikkoja tuli samaan seuraan ja aika kului kuin siivillä. 

Puolenyön aikaan alkoivat sitten kuuluisat peikkohyppelyt. Siinä olikin oksat pois, kuten tavataan sanoa jostain oikein repäisevästä tapahtumasta. 

Peikkojoukko pisti tanssiksi ja siinä oli töminää ja vauhtia kerrakseen: Peikot kun pistivät oikein jalalla koreasti, niin tonttujen tanssista ei tullut yhtään mitään, koska tontut olivat paljon pienempiä kuin peikot. Tanssitanner notkui ja jytisi niin että tontut lennähtelivät kuin trampoliinilla ja heidän täytyi vain parhaansa mukaan yrittää pysyä pystyssä ja poissa peikkojen jaloista. 

Peikot syventyivät jyskytyshyppelyynsä niin perusteellisesti, etteivät ollenkaan huomanneet tonttujen ahdinkoa vaan vieläpä lisäsivät vauhtia ja voimaa tanssiinsa. 

Joulu-Ukko katseli illanviettoa kiikarillaan, oli katsellut koko illan ja oli nyt hivenen huolissaan tonttujoukkonsa ehjänä selviämisestä, kunnes huomasi, että jokainen tonttu nauroi ja oli punakka ja hikinen, mutta kaikkien silmät tuikkivat silkasta riemusta. 

”Tämähän käy kuntojumpasta” huohotti Taavi Miinalle, joka vain nyökkäsi ja livahti taitavasti erään peikkoisän suuren jalan tieltä. Peikko kun juuri jysäytti ison jalkansa tanssinurmikolle. 

Sohvi huiskutteli tanssipaikan reunalta, joten Taavi ja Miina kipittivät tanssijoita vältellen hänen luokseen mukavia juttelemaan ja hieman hengähtämään tanssin lomassa. 

Sohvi oli jo niin iäkäs, ettei enää pystynyt tanssimaan. Peikkojen elinikä, kun on paljon lyhempi kuin tonttujen. Vanhuuden voimattomuus oli jo Sohvin elämään tullut. 

Ei Sohvi sitä surrut ”Aikansa kutakin” hän naureskeli ja ryyppäsi lähdevettä janoonsa. Sillä oli tullut kuuma katsellessaan tanssijoita, sellaista vilskettä ja vilinää se oli ollut. 

Sohvia vähän hämmästytti miksi tontut eivät kasvaneet isoiksi vanhetessaan niin kuin peikot vaan pysyivät yhäti pieninä kuin kuivan kesän oravat. Hyvin vanhoina tontut saattoivat painua kumaraan, mutta koko pysyi saman kuin nuorempanakin. Se tuntui Sohvista hiukan epämukavalta. ”Niin katsokaas, kun mekin nuorina ollaan niin sieviä ja sitten vanhana tulemme tällaisiksi suuriksi, rumiksi ja ihommekin muuttuu ihan ryppyisen saapasnahan näköiseksi, se ei tunnu yhtään mukavalta.” hän huokaili Miinalle, joka myötätuntoisena kuunteli peikkomuorin valitusta. 

” Onhan se merkillistä” Miina sanoi miettivästi” Mutta kyllä sillä varmasti on jokin hyvin tärkeä tarkoitus koska se on niin järjestetty” hän jatkoi. 

” Olisikohan niin että kun on hyvin nuori niin jaksaa juosta pitkiä matkoja, vaikka jalat ovat lyhyet, mutta kun vanhenee ja väsyy niin ei jaksaisi kulkea sellaisia matkoja, joita te peikot kuljette jopa yhden ainoan päivän aikana, joten kun te kasvatte noin suuriksi ei teidän tarvitse ottaa niin paljon askeleita, kun nuoret ja pienikokoiset joutuvat ottamaan. Silloinhan te jaksatte kulkea kovin pitkälti vielä vanhanakin. Koska ihonne on ruskea ja sitkeä niin aurinko ei pääse polttamaan ihoanne ihan punaiseksi ja kipeäksi jo aurinkoiselle niitylle sattuisitte nukahtamaan. 

” Jotain sellaista siinä varmaan on tarkoitettu” Innostui Sohvi ja katseli tyytyväisenä ensin Miinaa ja sitten ruskeaa ryppyistä ihoaan. 

” Siinä on sitten sirpakka tytteli” sanoi Sohvi ” Vai oletko sinä tuon Taavin sydänkäpynen?” hän kysäisi. 

Miina punastui ja sanoi kainosti” Sitä täytyy kysyä Taavilta!” 

” Totta kai sinä olet minun sydänkäpyseni!” Huudahti Taavi. Hän oli kiitollinen Sohville tämän kysymyksestä, sillä ilman sitä Taavi ei olisi ikinä rohjennut itse kysyä Miinaa sydänystäväkseen. Näin se kävi kuin leikiten. 

 Lopun iltaa, kunnes olivat ensin Sohvin kanssa pitkään jutelleet ja nauraneet, Taavi ja Miina kävelivät ja tanssivatkin käsikädessä, niin että jokainen huomasi, että he alkaisivat seurustella ja puuhata aikanaan omaa perhettä. 

Joulu-ukkokin sen näki ja oli riemusta revetä. 

Joulumuorin hämmästykseksi ukko otti muoria kiinni vyötäröstä ja vetäisi mukaansa kipakkaan polskaan, että molemmilta lensivät töppöset jalasta ja Muorin hiippalakki putosi pullataikinavatiin ja ryvettyi aikatavoin. Ei muori kuitenkaan suuttunut, kun kuuli, miksi Ukko oli niin iloinen. 

Joulumuori sai vauhtia töppösiinsä ja touhusi että nyt on saatava Roppi-Roosa neuvottelemaan siitä, miten alettaisiin kouluttaa Miinaa Joulumuoriksi sillä tavoin, ettei kukaan äkkäisi mistä siinä on kyse. 

Joulu-ukko suostui ilomielin tuumaan. 

”Ihanhan sitä virkistyy, kun saa juonia jotain salaista mistä muut eivät tiedä mitään!” hän sanoi silmät riemusta tuikkien. 

 Taavi ja Miina taivalsivat yhdessä kotiin käsi kädessä- He olivat hyvin väsyneitä mutta onnellisia. Kaikki tontut taivalsivat yhtä matkaa heidän kanssaan kotikylään. Jokainen vähän laahusti ja haukottelikin, mutta kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että peikkohyppelyt olivat vertaansa vailla eikä niihin todellakaan voinut päästää kovin nuoria tonttuja. Jalkoihinhan sellaiset siinä rytäkässä jäisivät. 

Oli mukavaa, että peikkohyppelyt olivat niin usein, joka viideskymmenesvuosi.” sanoivat kaikki väsyneet tontut, joiden kotimatkaa aamu auringon ensisäteet valaisivat. Saatte uskoa, että seuraava päivä oli tonttukylässä ja peikkoluolissa sangen hiljainen!  

  

©Aikaa lapselle - Blogi

Kirjoittanut Irja Kautto

Lukija Pia Koivuniemi

Kuva Pauli Koivuniemi