Luukku 1

Aikaa lapselle blogiryhmä on tänä jouluna päättänyt julkaista Elina Saarisen tädin Irja Kauton kirjoittamia satuja 1980-luvulta. Sadut ovat lyhyitä, pieniä hetkiä yhdessä lasten kanssa. Julkaisemme yhden sadun tai muun aktiviteetin joka päivä 24.12 asti. Voit lukea sadut itse lapsellesi tai voit kuunnella valmiiksi äänitettyjä satuja yhdessä lapsen kanssa. Sadut on lukenut Pia Koivuniemi, äänen jälkikäsittely Pentti Koivuniemi. Kuvat satuihin ovat piirtäneet Pauli Koivuniemi ja Veera Miettinen. Satujen, kuvien ja äänen käyttö muussa tarkoituksessa on kielletty.  Jos päädytte kuuntelemaan satuja yhdessä, voisit käyttää ajan lapsen kanssa satuhieronnan merkeissä. Vaikka satuja ei ole kirjoitettu satuhierontaa varten, voit kuitenkin päättää käyttää niitä siihen. Satuhieronnasta löydät lisää tietoa alla olevasta linkistä:   

https://satuhieronta.fi/satuhieronta-perusturvallisuuden-vahvistajana/ 

 

Voit tehdä satuhierontaa lapsellesi, vaikka et olisi sitä koskaan aikaisemmin kokeillut. Satuhieronta ei ole varsinaista hierontaa, se on läsnäoloa ja rauhoittavaa kosketusta, pieni yhteinen hetki yhdessä lapsen kanssa ilman muuta häiriötä. Sulje kännykkä ja muut älylaitteet, laita valoa pienemmälle. Lämmitä kätesi ennen kuin kosketat lasta. Hieronnassa on muutama perussääntö, joita voi kuunnella ensin satuhierontaan erikoistuneelta sivustolta. Tärkeintä satuhieronnassa on oma rauhoittumisesi ja läsnäolosi lapsen kanssa. Voit valmistautua satuhierontaan hengittämällä rauhallisesti ja keskittymällä itseesi, ennen kuin alat hieroa lasta. Satuhieronta hetkessä annat omaa jakamatonta aikaasi lapsellesi. Lapsi saa myönteistä, lempeää kosketusta ja vanhemman jakamatonta huomioita yhtä aikaa. Satuhieronnan aikana myös meidän aikuisten on mahdollista rauhoittua ja keskittyä lyhyen aikaa, ilman keskeytyksiä. Saamme keskittyä lapseemme ja itseemme. Mikä sen parempaa! 

Taavi tontun tarinoita osa 1 

 

Tonttulassa kihisi ja kuohui. Oli sattunut jotain aivan tavatonta. 

Koko tonttukansa aina Joulu-ukkoa myöten olivat aivan poissa tolaltaan. 

Tonttulaan oli saatu uusi vauva ja hyvänen aika millainen vauva se olikaan! 

”Tuon täytyi olla vaihdokas” supisivat kaikki, mutta niin kovalla äänellä, että jokainen sen kuuli. 

” Eikä ole, se on takuuvarmasti meidän ikioma vauveli tonttumme! ”Taneli ja Viivi puolustivat vauvaansa itku kurkussa. 

”Meidän vauvakomeromme on ihan talon keskellä ja ovi on ollut koko ajan lukossa, eikä kukaan ole hukannut avainta, saati sitten lainannut avainta kenellekään, edes hetkeksi, niin ettei sinne mitään vaihdokasta ole voitu ujuttaa!” Puuskahti Taneli jo ihan kiukkuisesti. 

Sekä Viivi että Taneli olivat vuorenvarmoja täydellisestä omistusoikeudesta kyseiseen vauvaan. 

Se oli suloinen ja kilttikin... joskus …kun silloin kun hän nukkuu... ” he jatkoivat epävarmasti tonttulapsensa puolustamista. Ihmisten tavoin myös tonttuvanhemmat rakastivat lapsiaan, vaikka nämä olisivat miten pahankurisia ja juonikkaita tahansa. 

Mutta kyllä tällaisten lasten hoito ottaa kovasti voimille. 

Katsos kun tonttulapset syntyvät sillä tavoin, että kun kaksi, jo vähän varttuneempaa tonttua, noin 200 vuoden ikään tultuaan, mielistyvät toisiinsa ja menevät naimisiin (Ihan liian nuorina! Sanovat vanhat tonttumatamit) Niin silloin he rakentavat ikioman tuvan. 

Siinä he sitten opettelevat keskenään sovussa elämään ja kaikessa toisensa huomioon ottamaan 

Asuntoonsa he rakentavat heti alussa pienen pehmoisella jäniksenkarvalla vuoratun ja hyvin lämpöiseksi tilkityn vauvakomeron. 

Sinne ilmestyy sitten kärsivällisen odottelun jälkeen tonttuvauva. Komeroon vauvan toimittaa sopuisa Sydänystävä haltiatar, mutta vasta sitten kun on täysin varmaa, että tonttupariskunta pysyy yhdessä riitelemättä ja sopuisasti elelemään. 

Tonttuvauvan tulo on aina hyvin iloinen ja odotettu tapahtuma. 

Komerossa olevaa vauvaa ei saa häiritä vaan pitää odotella niin kauan, että vauva itse potkaisee komeron oven auki ja iloisesti hymyillen ojentaa kätösiään syliin pyytäen. 

Miksi ihmeessä siis tämmöinen hämminki? 

 Katsos kun vauvakomeron ovi lentää auki ensikerran niin sieltä pilkistää naurava, vaaleatukkainen tonttuvauva, jonka siniset silmät tuikkivat ja vaalea tukka kihartuu sievästi hiippalakin reunoille, niin kuin somaksi seppeleeksi. Ne - vauvat siis- jokeltelevat hellyttävästi, juoda lutkuttavat lämpöistä maitoa, syödä mussuttavat puolukoita (saadakseen punaiset posket), röyhtäisevät pontevasti ja nukkuvat sitten yksitoista tuntia. 

Hereillä vauvat ovat vain kaksi tuntia; Yhden illalla ja yhden aamulla. Näin ne elelevät ensimmäiset kymmenen ikävuottaan. He näet kasvavat ja viisastuvat nukkuessaan. 

Sitten vauvat ovatkin valmiita tonttukouluun: He osaavat heti laskentoa ja lukemista ja hallitsevat hyvät käytöstavat sekä oppivat oikeat nukkumisajat. 

Mutta jos on tarpeen he voivat valvoa kaksi viikkoa yhteen menoon kovinkaan paljon väsymättä. 

 Mutta tämä tonttuvauva: 

Se parkui. Se ei huolinut maitoa vaan halusi vain kylmää vettä. Se ei halunnut puolukoita vaan katajan marjoja. 

Eikä se nukkunut. Ei, se ei todellakaan suostunut nukkumaan. 

 Tukka sillä oli piikkisuora, musta ja hyvin karkea ja törrötti niin pystyssä, että hiippalakki ei millään pysynyt sen pienessä päässä, vaan luiskahteli ja kiertyi sinne sun tänne. Eikä sen röyhtäisemisestäkään tullut mitään. 

Posketkaan eivät olleet punaiset ja pulleat vaan kalvakankellertävät ja ikään kuin lommolla sisälle päin. 

Silmät olivat mustat ja niillä se katseli kiukkuisesti tuijotellen, silloin kun se ei huutanut silmät kapoisina viiruina, pienet kädet äkäisesti huitoen ja suu suurena ammottaen. 

Ei ihme, että sitä ihmeteltiin. 

”Jos sen olivat ilkiöpeikot vaihtaneet ihan vain ilkeyksissään”, sanoi eräskin tonttu, joka oli jo saanut parkumisen kuuntelemisesta ihottumaa. 

Siitäkös Taneli ja Viivi vasta suuttuivatkin. 

Posket hehkuivat kuin pakkasenpuremat puolukat molemmilla 

 Ja Taneli meni kiukusta ihan puhumattomaksi ja paha mieli näkyi selvästi hänen silmistään. 

” Se on meidän ikioma kultavauveli, eikä mikään ilkiömäinen peikkopoika: Yhdelläkään peikolla ei ole noin somia jalkoja ja kätösiä” puhisi Viivi itku kurkussa. 

Toisia alkoi jo hiukan hävettää. Ihme ja kumma: Kun vauvaa katseli hiukan tarkemmin, eikä niin kovasti arvostellen, näytti se oikeasti ihan tonttuvauvalta- tosin hyvin pahantuuliselta tonttuvauvalta mutta tontulta kuitenkin. 

”Niin no yhym...no. Kyllä se tonttu on” sanoivat kaikki jokseenkin vaisusti, mutta kyllä sitä jokin vaivaa, kun se ei osaa olla oikeaoppisesti tonttuvauvan tapainen. 

Silloin eräs hyvin vanha ja jo umpikuuro tonttumuori sanoi ystävällisesti nyökkäillen” Pyytäkääs vanhaa Roppi-Roosaa vilkaisemaan lapsikultaanne. Hän kyllä varmasti keksii keinon, jolla tuon lapsiparan ulkonäön saisi vähän sievemmäksi. Nythän ressukka näyttää aivan siltä, että se parkuisi koko ajan. Se on iso haitta sitten teini-iässä, kun ollaan muutenkin arkoja ulkonäön suhteen.” 

Taneli ja Viivi huokasivat surkeina, mutta muuttuivat sitten sangen mietteliään näköiseksi. ”Kannattaisikohan yrittää” he tuumivat. 

Viivi oli juuri saanut parannettua metsän kettupienokaisen pahan korvatulehduksen ja hän pyysi nyt tätä Velmukettupoikaa viemään avunpyyntökirjeen Roppi-Roosalle, joka asusteli aika kaukana tonttukylästä, mutta sopivasti Velmun kotimatkan varrella 

Velmu kettu lähti asiaa toimittamaan iloisena tervehtyneestä korvastaan ja päästessään takaisin äitinsä hoiviin.  

Joka päivä tonttu vanhemmat tähyilivät tielle, josko avuntuojaa näkyisi. Aina iltaisin he joutuivat huokaisemaan pettyneenä; ei tänäänkään. Vauva senkuin parkui ja vaati vääriä ruokia. Voi voi voi. 

JATKUU HUOMENNA 

 

© Aikaa lapselle - blogi

Kirjoittanut Irja Kautto

Lukija Pia Koivuniemi

Kuva Pauli Koivuniemi