Luukku 22 peikkohyppelyt osa 1

 Luukku 22

Peikkohyppelyt osa 1 

  

 On kulunut jo sangen monta vuotta siitä, kun Taavi on ollut ihastunut tonttutyttöön, joka oli tullut Unkarista asti vierailulle tänne pohjoiseen. 

Taavi ei enää muistanutkaan koko tyttöä vaan oli pitänyt kaikki nämä vuodet tarkasti silmällä tonttutyttö Miina Malviinaa. Eikä ollut vielä koskaan huomannut Miinan olevan kenellekään ilkeä tai vastailevan koskaan kärsimättömästi, vaikka Miinalla olisi ollut miten kiire tahansa. 

Taavi ei sitä itse tajunnut, hän oli rakastunut miinaan koko tonttuutensa voimalla. Miina puolestaan oli ollut ihastunut Taaviin koko tonttuikänsä, joka oli tällä hetkellä vasta kaksisataa vuotta, kun Taavi sentään oli jo peräti kaksi vuotta vanhempi. 

Nyt tonttuyhteisössä pidettiin kovaa kohua siitä, että pian pidettäisiin Peikkohyppelyt ja tonttuvanhimpien kokouksessa oli päätetty, että kaksisataa vuotta täyttäneet tontut saisivat niihin juhliin lähteä. 

Se oli ennenkuulumatonta. Eihän millään ole enää mitään tolkkua. päivittelivät vanhemmat tontut päätään puistellen.” Kun minä olin nuori ei tullut kuuloonkaan, että alle kolmesataavuotiaat pääsisivät hyppelyihin… Tämä taitaa olla maailmanlopun enteitä” Näin he voivottelivat. 

Aina kun kaksi tai useampi tonttuaikuinen osui kylätiellä vastakkain, niin heti alkoi kova päivittely tästä nykyajan mahdottomasta meiningistä. Näin herkullista ja kuohuttavaa puheenaihetta ei tontuilla ole ollutkaan pitkiin aikoihin. Niin… ei sitten jälkeen Taavin syntymän. Kaikkein vanhimmat jo hieman äkäiseksi käyneet ennustivat synkin äänenpainoin kaikenlaista pahaa tapahtuvaksi ”Koska jo ihan lapsetkin pääsisivät Peikkohyppelyihin, sinne riehumaan ja keikkumaan ilman minkäänlaista valvontaa tai velvollisuutta.” he jupisivat. 

Peikkohyppelythän piti pitää heti Hiisien karkotusta seuraavana vuonna, mutta ne nyt vain aina ja aina siirtyivät. Tonttujen ja peikkojen keskuudessa ei tunneta sellaista hoppua ja kiireenpitoa, kuin meillä ihmisillä. Eihän heidän tarvinnut hätäillä, kun ikää riittää molemmilla satoja vuosia, niin jokunen vuosikymmen sinne tai tänne ei heitä suuremmin hetkauta. He vain antavat ajan kaikessa rauhassa kulua. Ehtiihän sitä hoppuilemattakin. Tonttujen ja Peikkojen yhteiselo sujui hyvin. Kenenkään ei enää tarvinnut kuljeskella metsässä nuuhkien peikkojen hajua. Turhaa se olisi ollutkin, koska peikot olivat nykyisin puhtaita ja peseytyivät ahkerasti. Tosin syömisen touhu heillä ei kovin siistiä ollut. Lihaakin he edelleen valmistivat mutta eivät sentään ketään pakottaneet keittäjäkseen. 

Peikkojen ei tarvinnut pelätä hiisiä, eivätkä peikot enää uskoneet tontuista mitään pahaa. Kumpikaan osapuoli ei kuitenkaan ihan etsimällä hakeutunut toistensa seuraan. 

Taavi ei ollut nähnyt vuosikausiin pelastamaansa peikkotyttöä, mutta ei ollut siitä mitenkään huolissaan, kuten ei Sohvi peikkokaan surrut sitä, että Taavia ei ollut näkynyt Peikkolassa kyläilemässä. 

Kaikki vain elelivät sovussa omaa elämäänsä toisiaan häiritsemättä. 

Oli ollut vastuksiakin: Metsässä peikkojen keskuudessa oli vuosikaudet raivonnut raju hiisihorkka, joka pisti siihen sairastuneen kädet ja jalat niin tutisemaan, että hyvä jos pysyivät vapisevin jaloin edes hiukan matkaa kulkemaan ja käsillään vaivalloisesti ruokansa suuhun tunkemaan. Silloin ei kukaan lähde minkäänlaisia juhlia järjestämään saatikka sitten mitään hyppelyitä. 

Pari vuotta hiisihorkan jälkeen seurasi tonttujen joukossa harvinainen mörköilymökötys tauti. 

Silloin tontut vain murjottelivat eikä kukaan halunnut olla kenenkään ystävä tai tehdä yhdessä mitään. Kesti kauan ennen kuin tautipuuska heikkeni. Sitä oli esiintynyt yleisesti hyvin kuuman ja tuulisen kesän jälkeen ja kaikki arvelivat, että sen siemenet saapuivat lentäen tuulen mukana kaukaa Tiibetin vuoriörkkien lähettäminä, ne kun olivat kovin kiusanteonhaluista joukkiota. 

Muutama sairastuivat myös peikkopahkuroihin. Niitä esiintyi harvakseltaan sekä peikoissa että tontuissa. Peikkopahkurat olivat hyvin suuria ja kivuliaita pallukoita, joita saattoi kasvaa yhtäkkiä sairastuneen iholle. Harmillisimpia ne olivat takamuksissa, silloin ei voinut näet istua eikä oikein nukkuminenkaan sujunut muuten kuin kyljellään. Se vaiva kaikkosi onneksi melko pian. 

Roppi- Roosa sai panna koko lääkitsijätaitonsa liikkeelle, että pystyi kehittämään parantavat voiteensa ja uutteensa. 

Onnistuihan Roosa lopulta ja kaikki huokasivat helpotuksesta ja alkoivat ponnekkaasti siivota, pestä ja tuulettaa kaikki taudinsiemenet asunnoistaan ja vaatteistaan. 

  

Nyt oli ollut rauhallista ja tautivapaata aikaa jo monta monituista vuotta, joten sekä peikot että tontut olivat yhtä mieltä, että nyt olisi sopiva aika peikkohyppelylle. 

Kaikki olivat innoissaan paitsi tietenkin ne vanhat ja päivittelevät tonttuaikuiset jotka eivät oikein suvainneet sitä, että tavat muuttuvat siinä missä tontutkin. 

Peikkojen ja tonttujen keskuudessa puuhattiin innolla juhlaan ohjelmaa. Syötävää ja juotavaa piti myöskin laittaa niin paljon, että jokainen saisi syödäkseen niin paljon kuin halutti tai vatsa vetäisi- Taavi ja Miina siis pääsivät juhliin mutta ei Nelli, joka oli vasta satakaksivuotias. Sekös Nelliä harmitti. Hän katseli kaihoisasti, kun Taavi harjaili partaansa, saadakseen sen oikein kiiltäväksi ja sileäksi juhlien alkamiseen mennessä. Taavi harjoitteli tonttupolkkaa iltaisin pirtissä, kun oli ensin siirtänyt Tanelin avulla tieltään pois suuren pöydän ja muutaman nojatuolin, että sai tarpeeksi tilaa hypyilleen. 

Vaikka Nellikin olisi halunnut juhliin ei hän jäänyt mököttämään Taaville koska ymmärsihän hän, että ei ollut Taavin syy, ettei Nelli ollut vanhempi. Olihan Taavi niin mukava isoveli, että ei olisi reilua ruveta harmittelemaan. Pääsisihän sitten joskus Nellikin aikanaan hyppyihin, joten hän aikoi auttaa Taavia kaikin keinoin, että Taavin ohjelmanumero olisi hyvä ja että Taavi saisi siitä kehumisiakin. 

Katsellessaan Taavin harjoittelua Nelli keksi, että näyttäisi paljon mukavammalta, jos tanssijoita olisi yhden sijasta kaksi. Taavi innostui asiaan oikein tosissaan mutta samalla ihmetteli kuka enää ehtisi hänelle pariksi. Oli niin vähän aikaa juhliin. 

” No Miina tietenkin” Tokaisi Nelli. ”Miinahan on minulle ja muille tytöille opettanut juuri samanlaisia polskan askeleita kuin mitä sinä nyt olet harjoitellut, vähän erilaisessa järjestyksessä vain. Miinalla on tosi hyvä tahtikorva, kyllä hän varmasti oppii sinun tanssisi askeleet. Tehän voisitte harjoitella, vaikka joka päivä kun asutaan näin lähekkäin.” Nelli intoili posket punoittaen. 

Nellillä oli vähän taka-ajatuksia. Hän halusi kovasti, että Taavi ja Miina alkaisivat ihan oikeasti seurustella ja kukaties menisivät naimisiinkin. Nellin mielestä Miina oli kuin luotu hänen kiltille veljelleen. Heistä tulisi oikein sopuisa ja onnellinen tonttupariskunta, hän tuumi itsekseen. 

Taavia ujostutti, kun hän ajatteli, että alkaisi opettaa Miinalle tanssiaan ja että he sitten yhdessä kaikkien katsellessa pyörähtelisivät ja hypähtelisivät kaikkien edessä. Se tuntui samalla kertaa autuaan ihanalta ja kuitenkin kamalalta. 

” Mutta jos Miina ei haluakkaan esiintyä minun kanssani?” hän sitten sanoi välinpitämättömästi.” Hänellähän voi olla lauluesitys koska hänellä on niin kaunis laulun ääni” 

” Minä käyn kysymässä!” Huudahti Nelli ja mennä viiletti jo Miinan kotia kohti ennen kuin Taavi ehti kissaa sanoa. 

Nelli juoksi, että letit pomppivat hänen selkäänsä vasten, niin innoissaan hän oli ideastaan. Selitettyään asiansa Miinalle tämä ihan punastui onnesta, mutta koitti peitellä innokkuuttaan päästä Taavin parina tanssimaan sanomalla huolettoman tuntuisesti” No jos Taavi ei muita enää ehdi saada kimppaan niin voinhan minä noin niin kuin ruvetakin hänen parikseen. Ei se yksintanssi niin herkkua ole, kun jokainen tuijottaa vain sinua, Juu kyllä minä voin tulla hänen kanssaan tanssimaan, jos vain opin kunnolla askeleet!”  

Siitä hetkestä alkaen Nelli syventyi ainoastaan katsomaan ja innostamaan Taavia ja Miinaa näiden harjoitellessaan polskaansa. 

Kaikilla kolmella oli oikein hauskaa ja he nauroivat paljon. Miinan ja Nellin ystävyys lujittui entisestään. Jostain syystä Taavi näki öisin sellaisia unia, jossa Miina aina joutui pulaan ja niistä kaikista hänet pelasti Taavi aina jollain näppärällä tempulla, jota kukaan muu ei ollut keksinyt. Ja näin hän sai unessa Miinan kiitollisuuden osakseen. 

 Niinä aamuina Taavi heräsi aina hyvin onnellisena. 

Sitten koitti peikkohyppelyiden aamu. Joka puolella tonttulaa kävi kova kuhina ja vilske. Jokainen yli kaksisataavuotias valmistautui lähtemään juhlapaikalle niin tonttujen kuin peikkojenkin väestä. 

Nuoremmatkin olivat kiihdyksissään ja juoksentelivat edes takaisin auttelemassa, milloin kutakin. Tuomassa ja viemässä kaikkea sitä koristeiden ja röyhelöiden määrää mitä kunnon juhlissa aina ylle laskostetaan. ja kiirettä totta vie piti näillä apulaisillakin. 

Peikot olivat käyneet niittämässä suurelta tunturiniityltä heinät ihan mataliksi. Näin juhlijat eivät kompastuisi pitkiin ruohonkorsiin ja kukanvarsiin. Nyt niitty näytti sileältä kuin sametti. Ihan teki mieli kellahtaa nurmelle pitkäkseen ja nukahtaa siihen vihreään pehmeyteen joka maan pintaa nyt kattoi. 

Peikot olivat myös vieritelleet isoja kiviä ympyrän muotoiseksi korokkeeksi niityn yhdelle sivulle ja tontut olivat nikkaroineet kivien varaan oikean laudasta tehdyn esiintymislavan. 

Muitakin rakennelmia oli: oli koju josta voi noutaa kaarnikkamehua ja kaurahunaja vohveleita. Koppi josta sai ketunleipä räiskäleitä vaahterasiirapin kera ja muita kojuja joista sai melkein kaikkea mitä juhlahumussa tarvittiin. 

Niin kaikkea muuta oli mutta juhlamielen sai jokainen tuoda mukanaan, sitä kun ei mistään voi ostaa. 

 

Jatkuu

 ©Aikaa lapselle - Blogi

Kirjoittanut Irja Kautto

Lukija Pia Koivuniemi

Kuva Pauli Koivuniemi

Luukku 21

Hiidet karkotetaan

  

  

Lisää puuroa, ähki Aleksi pidellen pullottavaa vatsaansa kaksin käsin. Äitipeikko sanoi hyvin tiukkaan sävyyn, että nyt sai puuronsyönti riittää tältä erää, jalatkin mokomasta ahmimisesta menevät aivan väärään. Huomenna voit syödä lisää. Johan sinun häntäsi on komistunut roppakaupalla, se ei ole enää ollenkaan sellainen veltto luikero, kuin ennen, vaan oikein terhakka ja napakasti yläviistossa. 

No, täytyypi kai totella, äitekulta. Sanoi Aleksi ja lyllersi kauemmaksi pöydästä. Oikeastaan ihan helpottuneenakin. 

Otti todella voimille syödä puuroa monena päivänä peräkkäin kuusi isoa lautasellista kerralla, nyt vatsakin painoi kuin kivikasa ... ohhoh… 

 

Oli enää yksi päivä jäljellä yhteenottoon Hiisien kanssa. Touhuamista riitti sekä tonttujen että peikkojen keskuudessa. Valmistelut piti tehdä huolella, että Hiisistä selvittäisiin kunnialla. Koska Hiidet olivat suurikokoisia ja hurjan häijyjä, olivat oveluus ja vikkelyys ainoat aseet, joilla ne voitaisiin lyödä. 

Tontut puuhailivat salaperäisesti, tietenkin joulu-Ukon valvonnassa, joidenkin ihmeellisten nahkarensseleiden kimpussa ja kiillottivat vimmatusti joitakin, ikään kuin peilin näköisiä pieniä laattoja. Muutama tonttu opetti pikkuisille päästäisille hyvin monimutkaisia liikeratoja, joita ne suorittivat yhtaikaa, mutta ällistyttävässä sokkelomuodostelmassa ristiin rastiin liikkuen. Miten ihmeessä niillä voisi olla yhteys Hiisien vastaiseen taisteluun. No, sehän nähtäisiin sitten. Mutta mahtaakohan kukaan tonttulassa pystyä nukkumaan rauhallisesti jännitykseltään ensi yönsä.  

Peikot ainakin kuorsasivat niin, että krohisi. Niitähän ei jännittäminen ole koskaan liiemmälti kiusannut. 

Aamu valkeni kirkkaana ja aurinkoisena. Se oli kaikkien mielestä hyvä. Niin paitsi peikkojen silmiin kyllä auringonvalo koski, niin että heidän silmänsä vuotivat vettä ja kirvelivätkin vähäsen. hiidet tietenkin pysyivät poissa kirkkaan päivänvalon aikana. Nehän eivät sietäneet valoa ei niin tipan tippaakaan, joten peikot ja tontut voivat sangen rauhassa tehdä valmistelujaan. 

 

Aleksille annettiin määräys syödä vain kaksi lautasellista puuroa, muuten hänet pitäisi kierittää kohtaamispaikalle, eikä edes kiukkuinen peikko pysty mitään tekemään, saati tappelemaan, jos vatsa on ähisevän täynnä puuroa. 

Kyllähän Aleksi sen ymmärsi ja lähti heti kahden puurolautasellisen jälkeen, muutaman vanhan, mukavan peikkomatamin kanssa etsiskelemään ampiaispesiä läheiseltä metsäniityltä. Ne kun kuuluivat osana hiisienhäätämissuunnitelmaa. 

Toiset karsivat varovaisesti okaisten metsäruusujen varsista pois piikkejä, jättäen notkeaan, pitkään varteen vain kolme tai neljä häijynterävää, väkäpäistä piikkiä toiseen päähän ruusunvartta. Heinistä punomillaan naruille he sitten sitoivat nämä piikkioksat tukevasti kiinni häntiinsä, niin että piikkiosa sijoittui aivan hännän lopputupsun viereen. Siinä sitä olikin terävänmuikea lyömäase ja sillä sai hyvän ja nopean sivalluksen aikaan nopealla hännänhuiskaisulla. 

Peikot harjoittelivat innolla huiskaisujaan: ylhäältä alas ja alhaalta ylös, oikealta vasemmalle ja päinvastoin. Sivulta toiselle ja puolikaaria vähän joka suuntaan, niin että viuhuna vain kävi. Harjoittelun tuoksinassa sattui jonkin verran vahinkojakin. Silloin tällöin kuului yllättynyt kivunparkaisu ja sitten kiukkuinen ärähdys: Mitäs sää mua hakkaat, emmää sulle oo mitään tehnykkään! 

Onneksi sentään selvittiin vähäisin vaurioin, eikä kukaan vahingossa ruusunpiikkinuijasta saanut käynyt kiukuspäissään lyöjän kraiveleihin. 

 

Ampiaisten etsijätkin ilmoittivat palatessaan, että hanke oli onnistunut jetsulleen. Ampiaiset olivat valmiit auttamaan hiisien häätämisessä, eivätkä siitä palkakseen muuta pyytäneet, kuin sen, että peikot ja tontut jättäisivät yhden mesiangervokedon niittämättä, ampiaisten siitepölykeitaaksi. 

Auringon viimein painuessa lähelle metsäreunaa, hiipivät tontut ja peikot kohtaamispaikalle ja piiloutuivat sopiviksi katsomiinsa asemiin. 

Tontut kuiskailivat viimeisiä ohjeitaan vikkelille päästäisille, joille he olivat nahkavaljain sitoneet selkään niitä pieniä kiiltäviä peilimäisiä laattoja. 

Kun päästäiset sitten sovittujen ohjeiden mukaan juoksentelivat ja kääntyilivät vikkelästi ristiin rastiin, välkähtelivät heidän selkänsä, kuin sokaisevat valonheittäjät. Tontuilla oli samanlaisia kiillotettuja palasia käsissään ja niitä he pystyivät nopeasti kääntelemällä ohjailemaan siten, että valonsäde sokaisi juuri siellä, minne he sen halusivat suunnata. 

Kyllä Hiisillä on kestämistä niin monen säihkyvän valon välkkyessä, heidän valonarkojen silmiensä edessä. 

Peikot luottivat häntänuijiinsa ja niihin moniin ampiaisiin, joita he olivat sinne varovasti kantaneet.

 

Sitten vain odoteltiin hiisisakkia paikalle. 

Pianpa niiden edellä leijaileva kitkerä haju ilmaisi niiden olevan tulossa. Hiidet tulivat metsänpeitosta, keltaiset silmät kiiluen ja kiukkuisesti ilmaa hännillään piesten. He hiipivät etukumarassa ja luihusti sivuilleen vilkuillen. Niiden korvat olivat höröttäen pystyssä ja kääntyilivät kuin herkät antennit ja ne nuuskivat - siis hiidet, ei korvat, ilmaa hyvin imaisevalla niiskauksella, mikä tuntui erityisen iljettävältä. 

Ne näyttivät hyvin suurilta ja vaarallisilta. Voi kamaluus sentään. 

Kun ne olivat luimistelleet keskelle suota, pääsi meteli valloilleen. Kaikki piilossa olleet tontut ja peikot ryntäsivät nyt esiin ja miltei saartoivat hiidet, ainoastaan tie hiisivuorelle oli vapaa vainoojista. 

 

Päästäiset juosta vilistivät selkäkilvet välähdellen ristiin rastiin ja tontut välkyttivät peilejään hyvin sokaisevasti ja nopeasti, niin että kaiken välkehdinnän keskellä hiidet eivät pystyneet muuta kuin pyörimään ympyrää ja yrittivät suojella silmiään sokaisevalta välkkeeltä. 

Ne pitivät toista kouraansa silmiensä suojana ja toisella ne kahmaisivat summanmutikassa sinne tänne, yrittäen tarttua välkyttäjiin, siinä kuitenkaan onnistumatta. 

Peikot pääsivät tämän häslingin suojassa niin lähelle hiisiä, että pystyivät jysäyttelemän piikkinuijiaan hiisien paljaille varpaille. Ja he hutmivatkin oikein sydämensä kyllyydestä, sen saatte uskoa. 

Ilma oli sakeana hiisien vaikerrusta, kun he kauhuissaan yrittivät saada selville, mikä heitä sokaisi ja mikä kauhea otus alinomaa iskeytyi terävästi ja sangen kivuliaasti heidän varpaisiinsa. Hiisien päät tuntuivat halkeavan siitä hirveästä valonvilinästä ja kun vielä peikot päästivät ampiaisetkin heitä vainoamaan. Ampiaiset pörräsivät ja tuikkivat piikkejään heidän korviinsa ja neniinsä, niin että hiidet ulisten ja voivotellen, silmät vettä vuotaen ja Iso-Hiisi etunenässä, pakenivat vainoojiaan sitä ainoaa tietä pitkin, missä ei valo tukkinut, ampiaiset surisseet eivätkä piikkinuijat satuttaneet. Hiidet ravasivat pikavauhtia Hiisivuoren uumeniin ja sen kauimmaisiin luoliin. He juoksivat luolansa perimmäiseen takaseinään asti ja kyyhöttivät siellä sitten kauhuissaan yhtenä tärisevänä hiisijoukkona, kunnes olivat varmoja, ettei vainooja ollut heitä luolaan asti seurannut. 

Sitten hiukkasen rauhoituttuaan ne ryhtyivät harvinaisen yksimieleisesti tukkimaan kaikkia luolasta ulos johtavia käytäviä, siis ulos johtavia oviaukkoja. Ne telkesivät oviaukot ensin paksuilla lankuilla ja vierittivät vielä isoja kiviäkin lankkuesteitä tukemaan, ettei vaan mikään surisevan pörisevän välkähtelevä, kipeän piikikäs pääsisi sisään. 

Luolan ulkopuolella olivat tontut ja peikot riemusta revetä, näinkö helppoa oli noin isojen hiisien luolaan sulkeminen. Sehän onnistui siksi, että teimme yhteistyötä, sanoivat kaikki. Sitä sietäisi totisesti juhlia. 

 

Nyt he voisivat kaikessa ystävyydessä elvyttää vanhan syysjuhlaperinteen ja kokoontua ilman ainaista pelkoa hiisien paikalle ryntäämisestä. Ehkäpä he aikaa myöten keksisivät vielä lisääkin juhlimisen ja yhteistyön aiheita, sitä sopi ainakin toivoa. 

Tulevaisuudessa voitaisiin pitää hiidet yhteistuumin poissa metsästä niin, että jokainen voisi ilman hiisipelkoa vaellella missä mieli tekisi ja nauttia metsän antimista ilman, että koko ajan pitäisi olla toinen korva kuulostelemassa varoittavia ääniä. Ja samaan autuuteen peikot vielä vannoivat, etteivät ikuna enää nappaisi tonttuja peikkoluolaan sopankeittoon. 

 

Heureka-tonttu, joka oli kova poika keksimään kaikenlaisia vempaimia ja vekottimia keksi ja kävi kiinnittämässä Hiisivuoren jokaiselle kiinninaulatulle ovelle sellaisen laitteen, joka oli väsätty kuivista ohkaisista päreistä. Heti, kun joku liikautti hiukankin ovea, jossa tämä pärehökötys oli kiinnitettynä, niin liikkeen voimasta päreet alkoivat tutista ja pitää sellaista surinaa, kuin ampiainen olisi vimmatusti yrittänyt lasipuskista ulos, kiukkuisesti suristen. aina, kun hiidet useampien vuosienkin jälkeen, yrittivät varovasti kurkistaa ulos ja alkoivat raivata itse tukkimiaan ovia, he kuulivat päreenpärrytyksen ja pakenivat kauhuissaan luoliensa pimeimpiin loukkoihin. Vuosien vieriessä he pikkuhiljaa unohtivat koko luolien ulkopuolisen maailman ja elelivät riitaisaa hiidenelämää pimeissä ja synkissä luolissaan, koskaan edes kaipaamatta maan valoisempaan elämään. Ja hyvä niin. 

Ensimmäisten syysjuhlien järjestäminen olikin suuri menestys. Sitten, kun se viimein pidettiin. jopa reumatisminen ja siksi äreä Patina-tonttukin innostui ilonpidosta niin, että intoutui kertoilemaan vanhoista ilonpitotavoista. innostuipa hän laulaa luikauttamaan muutamia vanhoja ahkioviisujakin ja vetäisi reippaasti pari hyvin vanhaa, jo muilta unohtunutta, reipasta tonttupolskaakin. 

Niitä Taavin kaipaamia mörköpeikkohyppelyjäkin alettiin taas harrastaa, mutta niihin oli alaikäraja niin, että ihan nuoret peikot eivät niihin saaneet osallistua. Ikää piti olla noin kolmesataa vuotta tai niillä hujakoilla kuitenkin. ehdottomasti kaksisataaviisikymmentä ajastaikaa ainakin. 

Ehtihän Taavi niihin hyppelyihinkin, mutta se onkin jo toinen juttu. 

 

©Aikaa lapselle - Blogi

Kirjoittanut Irja Kautto

Lukija Pia Koivuniemi

Kuva Veera Miettinen